Kirjoittanut
Kirjoittaja on Uusi Tie -lehden toimittaja ja historiaa opiskellut filosofian maisteri.Ei mitään kaunista sanottavaa Israelista. Tämän voi todeta avaamalla minkä tahansa valtamedian uutissivun. Ainakin otsikoissa maalle puetaan paholaisen viitta, pienillä fonteilla annetaan joskus armon murusia. Gazasta kieltämättä lensi ensin raketti siviilien keskelle.
Miksi ei puhuta palestiinalaisista ihmiskilvistä? Hamasin välinpitämättömyydestä rakennuttaa pommisuojia? Tai väärennetyistä kuvista, joilla suurennellaan Israelin aiheuttamia tuhoja? Näistä asioista leviää tietoa sosiaalisessa mediassa, ja israelilaiset uutissivustot kertovat niistä jatkuvasti. Muut mediat vaikenevat. Joko objektiivisen uutisoinnin ihanteesta on konfliktin kohdalla luovuttu, tai toimittajat eivät kaivaudu riittävän syvälle. Kolmas vaihtoehto on se, että juutalaisten ylläpitämiin sivustoihin ei voi täysin luottaa, ja siksi suuret mediat eivät niiden uutisiin tartu.
Ketä pitäisi uskoa, mikä on totuus? Kun muiden mielestä Israel on paha, miksi se olisi minun mielestäni hyvä?
Pohdittuani ongelmaa tulin siihen tulokseen, että loppupeleissä sillä ei ole merkitystä, kumpi teki ensin ja mitä, miten siitä uutisoitiin ja kuka hyödynsi propagandaa. Totuudellinen tiedonvälitys on tinkimätön arvo, mutta media ei saa päättää sitä, seisonko Israelin vai palestiinalaisten takana. Kenenkään Raamattuun sitoutuvan päätökseen tukea Israelia ei pidä vaikuttaa se, toimiiko maa mielestämme oikein vai väärin.
Meidän tulee olla Israelin puolella, koska siellä elää Jumalan valittu kansa.
Raamatussa luvataan, että ne saavat siunauksen, jotka tätä kansaa siunaavat. (1. Moos. 12:3) Sitoutuminen johonkin periaatteeseen ja Jumalan sanan ohjeeseen ei riipu omasta oikeudentajustamme ja tunteistamme. Voimme tehdä selväksi itsellemme, että tuli mitä tuli, me emme hylkää kansaa, jonka muut hylkäävät. Sakarja ennustaa: ”Ja sinä päivänä minä teen Jerusalemin väkikiveksi kaikille kansoille: kaikki, jotka sitä nostavat, repivät pahoin itsensä; ja kaikki maan kansakunnat kokoontuvat sitä vastaan.” (12:3)
Israelin tukeminen ei tarkoita kuitenkaan sitä, että meidän tarvitsisi pukeutua kipaan, kuunnella israelilaista musiikkia ja fanittaa kaikkea, mikä liittyy maahan. Meidän ei myöskään tarvitse hyväksyä sitä, mitä Israel tekee. Päivänselvää on, että myös tämä valtio on tehnyt virheitä ja vääriä ratkaisuja vuosikymmeniä jatkuneessa vihanpidossa. Juutalaisia ei kuulu puolustaa sokeasti, mutta silti selvästi. Sitä voisi verrata vanhempaan, joka seisoo aina lapsensa puolella, vaikka tämä olisi saatu kiinni pahanteossa. Hyvä vanhempi myös tuo julki, miten olisi pitänyt toimia eikä lakaise vääryyttä piiloon maton alle.
Juutalaisten puolustaminen ei rajoitu vain luvatun maan asukkaihin. Edelleen yli miljoona ihmistä Jumalan omaisuuskansasta elää Euroopassa, vaikka moni heistä pakeneekin Israeliin kytevän juutalaisvastaisuuden vuoksi. Median tapa uutisoida Israelin tilanteesta on entisestään kiristänyt liekaa heidän ympärillään. Mitä teemme, jos väkivaltaiset mielenosoitukset jatkuvat, kasvavat ja pahenevat? Entä miten toimimme, jos vainot alkavat uudelleen Euroopassa?
Joku saattaa pitää sitä mahdottomana ajatuksena, minä pidän sitä mahdollisena.
Noin 70 vuotta sitten moni kristitty valitsi väärin. He eivät uskaltaneet puolustaa juutalaisia tai heidän näkönsä oli sumentunut yhteiskunnan paineessa niin, että he eivät löytäneet syytä puolustaa.
Onko minun silmissäni lasittunut katse? Olisiko minusta Bonhoefferiksi tai Schindleriksi?
