”Tuleeko teistä nyt lestadiolaisia?” kysyttiin katolilaisilta Lapissa

 

Joona Korteniemi, Emil Anton ja veli Marie Augustin Lapissa.

Katolilaiskolmikko lähti Ruotsin ja Suomen pohjoiskolkkiin tutkimaan lestadiolaisuutta. Metodina käytettiin osin ovelta ovelle -taktiikkaa.

Kolme katolista hiihtoloman pyhiinvaeltajaa on päätynyt Ruotsin pohjoisimpiin kolkkiin. Yksi heistä, veli Marie-Augustin, on ranskalainen munkki, 800 vuotta vanhan ”herätysliikkeen” eli dominikaanisääntökunnan jäsen. Toinen, Joona Korteniemi, on teologian tohtorikoulutettava ja entinen vanhoillislestadiolainen puhuja, joka tuntee herätysliikkeen historian kuin omat taskunsa. Kolmas, allekirjoittanut, on matkanjohtaja, teologi ja taikuri.

”Oletko todella munkki? Mitä se tarkoittaa?” Valkoinen sääntökuntapuku herättää huomiota. Saamelaistyttö liikuttuu kyyneliin nähdessään vyöltä roikkuvan rukousnauhan ja krusifiksin. Kiirunan kupeessa asuvan seitsenlapsisen leeviläisperheen keittiössä väitellään siitä, ovatko Siionin laulut tai kenties lakatut paneelit hengellistä huoruutta – samaan aikaan kun olohuoneessa tehdään lasten iloksi taikatemppuja. Kun isäntä päättää illan Isä meidän -rukoukseen, tytöt rientävät sitomaan huivit päähänsä. Lähtiessämme kirkassilmäiset lapset tervehtivät kuorossa: Guds frid!

Janoinenlammas.fi neliöb.8.5.-4.6.

Olemme kaikki tapaamisen jälkeen ällikällä lyötyjä, ihastuneita ja rakastuneita. Ajattele, että todella uskoisit, että elävää kristillisyyttä edustaa vain pari perhettä koko maassasi. Näin on saarnaaja Levi Älvgrenistä (1901–1980) nimensä saaneiden leeviläisten laita Ruotsissa. Miten tällaisella maailmankatsomuksella pysyy psyykkisesti terveenä ja kasvattaa suuren lapsiperheen? Ei ihme, jos he saavat Jumalalta erityistä armoa, apua ja siunausta. Se näkyi nöyryytenä, ilona, rehellisyytenä, voimana ja vapautena. ”Pyhiä lahkolaisia!”

Lestadiolaisuuden monet muodot

Lestadiolaisuus on valtavan monimuotoinen ilmiö. On olemassa lestadiolaisuutta, jota on vaikeaa erottaa yleisestä luterilaisuudesta tai yleisestä herätyskristillisyydestä – tällaiseen voi törmätä esimerkiksi Uusheräyksen ja Rauhan Sanan parissa. Sitten on lestadiolaisuutta, joka on todella lestadiolaista, niin kuin esikoislestadiolaisuus ja siitä lohjennut vielä konservatiivisempi leeviläisyys. Näissä ryhmissä Laestadiuksen saarnoja luetaan käytännössä pyhinä kirjoituksina.

Lestadiolaisuus hajosi 1900-luvun alkaessa eri tavoin Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa päälinjoiksi muodostuivat tuolloin Ouluun keskittyneet uusheräys (Suomen Lähetysseuran Lestadiolainen Haaraosasto) ja vanhoillislestadiolaisuus (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, SRK). Länsinaapurin puolella, liikkeen syntyseuduilla nämä suunnat jäivät kaukaisiksi ja tuntemattomiksi. Ruotsin lestadiolaiset jakautuivat maantieteellisesti länsiläisiin ja itäläisiin. Jällivaaraan keskittyvät, Joonas Purnua seuranneet länsiläiset tunnetaan myös esikoislestadiolaisina, jotka ovat kuuliaisia ”Lapin vanhimmille”. Seurakuntaopiltaan avoimemmat itäläiset ovat puolestaan yhteydessä Suomen LFF:n ja Rauhan Sanan kanssa, mutta toimivat itsenäisinä seurakuntina ilman mitään keskusjärjestöä.

Länsi- ja itälestadiolaisuus ovat Ruotsissa verrattain tasavahvoja, muutaman tuhannen hengen liikkeitä. Ruotsin Lapin pääkaupungissa Kiirunassa päähaarojen rukoushuoneet ovat kirjaimellisesti vastakkain, saman parkkipaikan molemmin puolin. Suomessa Uusheräys on kutistunut sulautuessaan muuhun kirkollisuuteen, kun taas SRK ja esikoislestadiolaisuus ovat kasvaneet voimakkaasti – etupäässä sisältäpäin (lapsia tekemällä ja omalaatuista uskoa vaalimalla ja välittämällä). Suomi on ylivoimaisesti maailman lestadiolaisin maa noin 100 000 lestadiolaisellaan.

Mitä on kristittyjen yhteys?

Mitä on kristittyjen yhteys? Viime vuosisadalta alkaen on eletty ekumenian aikakautta, jolloin kirkot tekevät yhteistyötä ja pyrkivät palauttamaan menetetyn ykseyden. Toiset taas ajattelevat, ettei ylätason teologisilla kompromisseilla saada aikaan todellista ykseyttä, vaan oikea kristittyjen ykseys on Jeesukseen uskovien sydämen yhteyttä.

Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Onko sitten esimerkiksi viidesläisillä, lestadiolaisilla ja katolilaisilla sydämen ja uskon yhteys? Kaikki he ainakin sanovat uskovansa Jeesukseen. Kuka uskoo oikeasti ja oikein ja kuka ei – ja kuka sen määrittää? Tällaisia vaikeita ja mielenkiintoisia hengen asioita lähdin koettelemaan Tornionlaaksoon ja Lappiin – ensin vuosi sitten yksin, ja nyt kahden kaverin kera.

Alue on hengellisesti ja maantieteellisesti ihanteellinen matkailukohde: kaksi maata, paljon kulttuurihistoriaa ja kaunis luonto yhdistettynä yhä synnyinseudullaan sykkivään Pohjolan kristillisyyteen. Meänkieltä ja saamea, lumilinnoja ja jäähotelleja, kirkkoja ja pirttejä, poroja ja vaaroja, moottorikelkkoja ja laskettelurinteitä, museoita ja muumioita, rauhanyhdistyksiä ja rukoushuoneita. Hiihtolomaviikon reitiksi muodostui Oulu-Ii-Kemi-Haaparanta-Ylitornio-Pello-Pajala-Muonio-Saivomuotka-Kuttainen-Karesuando-Kiiruna-Jällivaara-Luulaja-Kainuu(Kalix)-Keminmaa.

Ovi auki, ovi kiinni

Idea oli periaatteessa simppeli. Lähdetään liikkeelle tutuista ja yritetään löytää matkan varrelta vieraanvaraisia lestadiolaisia isänniksi. Suunnitelma A: isäntäperhe ja kyyditsijä. Suunnitelma B: majatalo ja bussi. Majataloa tarvittiin lopulta vain Jällivaarassa, kun esikoislestadiolaisten Lapin vanhimpien edustaja vastasi majoituspyyntöön ohittamalla sen ja muistuttamalla siitä, että Lutherin mukaan paavi on Antikristus. Uusheräys ja itälestadiolaiset sen sijaan osoittautuivat erittäin vieraanvaraisiksi. Sauna lämpeni, virsiä veisattiin, kirkkoon kyydittiin ja Jumalan terveellä tervehdittiin.

Vuorokauden hengähdys- ja laskettelutauko Jällivaarassa tuli lopulta tarpeeseen. Kuten arvata saattaa, kokeilun tulokset olivat vaihtelevia. Yhdessä ääripäässä oli ongelmaton yhteinen rukous ja osallistuminen katoliseen liturgiaankin (messu, sairaiden voitelu). Seuraavassa kategoriassa suostuttiin kuuntelemaan katolista rukousta (hetkipalveluksia eli käytännössä Raamatun psalmeja) ja yhtymään Isä meidän -rukoukseen. Sitten oli niitä, jotka eivät halunneet edes kuulla paavilaista rukousta – perusteena saattoi olla joko ”se ei ruoki minua” tai sitten ”jumalattoman rukous on Herralle kauhistus”. Lopulta oli niitäkin, jotka paiskasivat oven kirjaimellisesti nenän edestä kiinni.

Kaiken kaikkiaan vaihtoehtoekumeenisen tutkimusmatkamme saldo jäi kuitenkin reilusti plussan puolelle. Esikoislestadiolaistenkin seuroissa monet tulivat juttelemaan ja toivottamaan meidät ystävällisesti tervetulleiksi. Jotkut keskustelukumppaneistamme olivat valmiita jättämään tuomion Jumalalle, vaikka toisten mielestä olikin vain yksi autuaaksi tekevä seurakunta. Molempiin on lestadiolaisperinteessä aineksia, sillä Lars Levi Laestadiuksen seuraaja Juhani Raattamaa (1811–1899) kirjoitti: ”Tulkoon erimieliset uskollansa autuaaksi jos tulevat, mutta emme löydä Raamatusta kahta Jumalan seurakuntaa.”

”Tuleeko teistä nyt lestadiolaisia?”

”Tuleeko teistä nyt lestadiolaisia?” Näin kysyi meitä koko päivän kuljettanut itälestadiolainen eläkeläismies, jonka kanssa kävimme läpi ylä- ja alamäkiä, niin fyysisesti kuin hengellisestikin. Pitkän yhteisen ajomatkan aikana jännitteet kuitenkin purettiin avoimella keskustelulla – ja virrenveisuulla.

Kysymyksen hän heitti pilke silmäkulmassa saavuttuamme kylään, jossa ei ollut mitään muuta uskonnollista rakennusta kuin lestadiolainen rukoushuone.

Lopulta hän antoi vastauksen itse: ”No, ei teistä tarvitsekaan tulla. Kunhan olette uskovaisia.”

Teksti: Emil Anton.

Juttu on julkaistu Elämä-lehden numerossa 4/2024

 
Artikkelibanneri perussanoma