Rakastetaan nuoria

 
 

Heissä on tulevaisuuden elämänliekki. Meillä aikuisilla ei ole lupaa sammuttaa sitä, vaan tehtävämme on puhaltaa uuteen hehkuun tässä haastavassa maailmanajassa. Ei anneta periksi. Ei uskota valheeseen, joka leimaa nuoret hankaliksi, pahansuopaisiksi, epäluotettaviksi kansalaisiksi, vaan uskotaan heissä olevaan hyvään, totuuden ja rakkauden janoon. Kaikilla ei ole lähisuvun turvaa, olkaamme siis kaikki yhdessä heidän tukipilareita. Tarjotkaamme tarvittaessa korjaavia kokemuksia vanhemmuudesta ja isovanhemmuudesta. Ei väistetä vastuuta olla nuoren sukupolven todellisia lähimmäisiä entistä vahvemmin. Se ei vaadi oppiarvoja, rahaa eikä korkeaa asemaa, vaan sydäntä.

Oman sydämeni huuto nousee lähellä olevien sekä oman pikkukaupunkimme ja isänmaamme nuorten puolesta. Tähän samaan huutoon tuntui yhtyvän paikallislehden kolumnisti Teija Ristaniemikin otsakkeella Hyvän hylkäämät nuoret: ”Kun luemme lehdistä valmistuneiden nuorten nimiä, ei saisi unohtaa heitä, jotka on hylätty, hyvä on jäänyt saamatta. Eikä aina omasta syystä, vaan aikuisten.”

Kun me aikuiset helposti sammuttelemme, Jeesus puhaltaa uutta voimaa.

Näen liian usein aikuisten asenteiden kovuutta, kylmiä katseita, epäileviä kommentteja, väistelyä, hymähtelyjä. Mutta nuoret vaistoavat meidän aikuisten asenteet tarkemmin kuin osaamme aavistaakaan. He lukevat meitä aivan kuten pienetkin lapset. Heidän katseensa porautuu syvälle, emme voi petkuttaa teeskentelemällä. Nuoren katseessa on havaittavissa niin maailmantuskaa kuin oman elämän kipeää yksinäisyyttä ja heillä on siihen syynsä. Ovatko he tulleet nähdyksi kotiympyröissä? Ovatko joutuneet epäröimään, missä se koti oikeastaan on ensi viikolla? Riitänkö, kelpaanko oman itsenäsi, vai onko vedettävä päälle naamioita tai käännettävä selkä, ettei kukaan näkisi itkuisia silmiä?

Vivamon Raamattukylässä näytellään juuri tällaista kipeää arkisuhdetta nuorten ja vanhempien kesken. Pettymysten ja kiivaan sanailun keskelle astelee Vapahtaja armahtaen kaikkia osapuolia. Koskettava totuus, joka toimii. Samaan teatteriin tuodaan myös draaman keinoin 12-vuotias Jeesus, joka astuu yksin viisaiden opettajien eteen. Alkaa itsenäisyyden haku, omien syvien kysymysten pohdinta, johon on oikeus. Kuka tutkii nuorten sielunmaiseman paremmin kuin Jeesus itse. Juuri hän osaa tulkita oikein, lohduttaa ja vahvistaa. Kun me aikuiset helposti sammuttelemme, Jeesus puhaltaa uutta voimaa. Jotain tästä on aistittavissa tämän ajan nuorten hengellisessä etsinnässä, kasteiden ja kirkkoon liittymisten lisääntymisestä. Elämme ratkaisevia aikoja, yhteiskuntamme tulevaisuuden hyvinvoinnin suhteen. Me aikuiset voimme olla armon välikappaleita.

Tässä kirkon sanoma antaa arkieväät. Jaetaan niitä isolla joukolla oli omia lapsia tai ei! Jospa meistä aikuisista huokuisi enemmän rakkautta ja hyväksyntää katsein, sanoin ja teoin.

Seuraavaksi:

Viikko metodistikirkossa: ”Jokaisella on yhteys taivaaseen”