Ensimmäinen tehtäväni metodistikirkon talkoolaisena on askarrella nimikyltit muiden vapaaehtoisten kanssa. Periaatteessa se on helppoa, nimilaput on tulostettu valmiiksi, muoviset nimikylttikuoret on hankittu: pitää vain sujuttaa lappu muovikotelon sisään ja järjestää kyltit kirkon eteiseen aakkosjärjestykseen. Mutta lappuset eivät noin vain sujahdakaan muovin sisään, vaan niitä pitää taivutella ja hivutella pitkään. Vinkkejä jaetaan puolin ja toisin, kun joku kuvittelee löytäneensä toimivan taktiikan. Yhteinen pieni tehtävä vaikeuksineen sitouttaa pienen vapaaehtoisporukan heti yhteen, tuskailemme ja nauramme, sekoilemme aakkostamisen kanssa – mutta mikä mukavinta, minä, uusi vapaaehtoinen, olen heti tervetullut ja lämpimästi vastaanotettu osa ryhmää.
Nimikyltit liittyvät metodistikirkon vuotuisen suurtapahtuman – vuosikonferenssin – valmisteluun. Ensimmäistä kertaa suomen- ja ruotsinkieliset kirkot järjestävät sen yhdessä ja yhdistymisen ja yhteistyön mahdollisuuksia tunnustellaan nyt laajemminkin. Molemmat kirkot ovat pieniä, noin 700-jäsenisiä yhteisöjä – ja tulevaisuuden rakentaminen olisi järkevämpää yhdessä. Mutta se ei ole helppoa, sillä molemmilla kirkoilla on omat toimintatapansa, kulttuurinsa ja erilaiset taloustilanteensa. Yhteinen vuosikonferenssi on vasta alku.
Kuten monissa muissakaan skismaattisissa kirkoissa, metodistikirkossa ei haluttu varsinaisesti perustaa omaa kirkkokuntaa – päinvastoin. Kirkon perustaja John Wesley ei 1700-luvulla millään olisi halunnut irtaantua anglikaanisesta kirkosta, jonka sisällä metodistit toimivat omana herätysliikkeenään, mutta Englannin kirkon vetäytyminen Amerikasta pakotti itsenäistymiseen. Suomeen metodismi rantautui 1800-luvun puolessavälissä merimiesten ja ruotsalaisten lähetyssaarnaajien kautta. Alun perin lähetyskonferenssina toiminut Suomen ja Venäjän alue itsenäistyi Suomessa uuden uskontovapauslain astuttua voimaan vuonna 1923. Suomen- ja ruotsinkielisen metodistikirkon synty oli puhtaasti käytännöllinen ratkaisu ja syntyi yhteisenä päätöksenä hyvässä yhteisymmärryksessä, jotta varmistettiin omankielinen toiminta kaikille seurakuntalaisille.
Nyt kieliä on Suomenkin metodistien keskuudessa paljon enemmän kuin kaksi ja Suomen metodistikirkon ”piirikuntia” kaitsee norjalainen piispa Knut Refsdal. Hän on saapunut vuosikonferenssia varten Helsinkiin ja erityisesti juhlistamaan sitä, että naisia on kirkossa vihitty pastoreiksi jo 70 vuotta, eli 30 vuotta kauemmin kuin luterilaisessa kirkossa. Naiset ovat pastoreista Suomessakin jo enemmistö, ja maallikoiden rooli kirkossa on tärkeä.
Talkoolaisena saan tehdä monenlaista: keittiöhommia, simultaanitulkkausta, valokuvausta, järjestelyä, haastatteluja ja niin edelleen. Kahvia keitetään kymmeniä litroja ja vielä iltamyöhällä kahvi tekee kauppansa. Kofeiinia tarvitaankin, sillä vuosikokouspäivät ulottuvat kellon ympäri.
Naiset ovat pastoreista Suomessakin jo enemmistö, ja maallikoiden rooli kirkossa on tärkeä.
Hienointa on kuitenkin saada osallistua yhteisiin jumalanpalveluksiin ja hartaushetkiin, joissa olen luterilaisena täysvaltainen osallistuja. Luterilaisella kirkolla ja Suomen metodisteilla on täysi ehtoollisyhteys, ne tunnustavat toistensa pappeusviran ja metodistinuori voi osallistua luterilaiseen rippikouluun ja konfirmaatiossa voidaan myös toimia yhdessä. Suurin ero hartauksissa on siinä, että kun luterilaisena hiljennyn pää kumarassa rukoukseen sormet yhteen liitettyinä, vieruskaveri nostaa kasvot ja kämmenet kohti kattoa ja laulun aikana kädet kohoavat vieläkin korkeammalle. Monet laulut lauletaan seisten, todellisella riemulla, ja sydämestä nouseva, vapaasti sanoitettu rukous tuntuu luonnolliselta ja vahvalta. Jokaisella metodistilla tuntuu olevan suora yhteys taivaaseen – ja se näkyy.
Vahvan hengellisyyden ja vapauden rinnalla ikään kuin vastapainona kirkossa on yllättävän paljon hallinnollisia rakenteita: seurakuntakonferensseja, neuvostoja, työryhmiä, tiimejä, toimialakokouksia, hallitusta ja istuntoja.
”Vaikka olemme pieni kirkko, meillä on ison kirkon organisaatio. Sitä meidän tulee keventää”, sanoo Suomen metodistikirkon piirikunnan johtaja Soile Kasi.
Vuosikonferenssissa tätä työtä tehdäänkin eivätkä asiat ole helppoja. Metodisteista noin satakunta jäsentä on viime vuonna perustanut Suomeen uuden metodistikirkon, Global Methodist Churchin, ja eron taustalla ovat erimielisyydet avioliitosta ja homoseksuaalisuudesta. Tilanne tuntuu erikoiselta, sillä myös tässä vuosikonferenssissa suomenkieliset metodistit äänestävät avioliittoa koskevasta aloitteesta ja päätyvät selvin numeroin pysymään perinteisen, miehen ja naisten välille solmittavan avioliiton kannalla. Aihe tuntuu onnistuvan kuitenkin pelkällä olemassaolollaan pirstovan kirkkoja pienempiin ja pienempiin yhteisöihin.
Vuosikonferenssin iltatilaisuudessa vaikeat aiheet kuitenkin unohdetaan – ja syystä. Tunnelma on välitön, iloinen ja Töölössä sijaitseva kaunis, klassinen, punatiilinen kirkko on täynnä. Kunniavieraina on ryhmä ukrainalaisia, jotka kertovat siitä, miten metodistikirkko on selvinnyt Venäjän hyökkäyssodan kourissa.
”Sodan alussa monet kirkon pastorit ja jäsenet lähtivät pakolaisiksi, mutta ihmeellisesti jäljellejääneistä, takarivissä istuneista seurakuntalaisista kasvoi vastuunkantajia – ja he tekevät asiat hyvin. Kirkko kasvaa ja sitä tarvitaan, ihmiset ovat avautuneet hengellisille asioille, monet ovat löytäneet Jeesuksen. Vaikka sota on järkyttävä ja traaginen, kriisi on Jumalalle – ja kirkolle – myös mahdollisuus”, sanoi pastori Oleksandr Arnaut.
Nämä sanat osuvat myös meidän suomalaisten sydämiin, vaikeutemme alkavat näyttää pieniltä ja voitettavilta. Aplodit ukrainalaisten puheenvuoroille ja satuttavankauniille kuoroesityksille kestävät kauan.
