Yleinen: Tuomas Enbuske kuvaa luterilaista uskoaan: ”Ei kielilläpuhumista, ei ikoneja, ei suitsukkeita – Sana riittää”

Ensimmäinen käsky kannattelee

 

Herään aamuyöllä ja yritän viihdyttää itseäni kaikenlaisilla ajatuksilla, unelmilla ja maisemilla. Liftaan taas Salzburgista Bechtesgadeniin, ajamme jeepillä Golanilta kohti Damaskosta, istun hevosen selässä pyramideilla ja laiturilla joutsenten lumossa… Ja unta ei vain tule, vaikka maisemat vaihtuvat tiheään. Ei – mutta entä ne kymmenen käskyä! Niitähän voisin kerrata ajan kuluksi ja uni tulisi varmaan hetkessä. Vuosia sitten istuin niitä pohtimassa Horebin vuoren juurella olevassa majatalossa, mutta nyt en saa listaa järjestykseen mielessäni. Pari ensimmäistä muistin, jonkun sieltä välistä, mutta entä koko komea lista elämän ylläpitosäädöksiä. Rippikoulu tuli mieleen.

Niin aloin etsiä käskyjä oikeaan järjestykseen ja löytyihän se polku sittenkin. Älä tapa kolahti heti kättelyssä. Ajankohta oli mitä kipein ja juuri tänään olisi aihetta pysähtyä tämän käskyn haasteen ääreen kotona ja kaukana. Älä sano väärää todistusta, saattaisi myös kolahtaa ihmisten ja median vaikutuskentässä tänään. Varastamisesta ei nyt jaksa enää puhua eikä himoitsemisistakaan. Lepopäivän pyhittämistä eli oleilua ja kiireettömyyttä etsitään epätoivoisesti mitä merkillisimmillä tehokkailla keinoilla. Ostoksia ei kuitenkaan voi jättää väliin yhtenäkään päivänä, paitsi kesämökin siunatussa rauhassa. Miten olisi elämän rytmin, pyhän ja arjen välinen siunaus löydettävissä yhä tänään?

IK-opisto Neliöb. 20.5.-2.6.

Entä vanhempien kunnioittaminen? Missä he ovat, keitä he ovat lapsen ja nuoren maisemassa? Kenen kodissa on hyvä asua, kuka pitäisi huolta, että voisi kunnioittaa? Samassa kirjassa suunnataan katse myös vanhempien suuntaan, kun Paavali kohdistaa Efesolaiskirjeen sanansa kasvattajille: Te isät (ja varmaan äiditkin) älkää herättäkö lapsissanne vihaa. Katse kääntyy meihin aikuisiin, isiin ja äiteihin, meidän käyttäytymiseen. Vanhanaikaiseksi jäänteeksi voidaan kokea myös rakkaus, sitoutunut parisuhde ja elämänasenne. Se tuntuu rajoittavan yksilön täydellistä vapautta, joka kuitenkin usein sitoo sielun kaikken kovimmin pettymyksen ja katkeruuden sitein.

Hyvää yrittäen sorrun rikkomaan itseä ja muita.

Palaan kuitenkin ensimmäiseen käskyyn, joka laatii raamit tuleville ja samalla vapauttaa kovasta Älä-ilmaisusta. Sen jälkeen kaikki muut käskyt ovat vain seurannaisia. Jos ”Minä olen Herra sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia” otetaan vastaan nöyryydellä ja tosissaan, muut käskyt eivät olekaan enää mitään pakkokäskyjä. Ne ovat luonnollisia ihmisen ja Jumalan oikean suhteen seurauksia. Niitä on mahdollista ja mielekästä toteuttaa, sillä ensimmäisen käskyn uskominen kannattelee. Ei ole mieltä ja halua rikkoa itseä ja toista ihmistä vastaan. Tulee suurempi sisäinen halu toteuttaa hyvää. Myös oman elämän rytmiin, omaisuuteen, ihmissuhteisiin tulee valoa ja tarkoitusta.

Pakolla ei ihmistä saa toimimaan oikein. Kenties hän jaksaa hetken, mutta sitten ilman perusarvoja oleva sielu alkaa janota kostoa, kieroilua ja riistoa omaksi edukseen.

Minä voin tunnistaa tästä kaikesta oman sielunmaisemani. Hyvää yrittäen sorrun rikkomaan itseä ja muita. Itsekkyys, halu hallita, kieroilla ja tuhota asuu minussa. Ainoa toivoni on kääntää huomioni ja sieluni ensimmäisen käskyn suuntaan, sen kantovoimaan. Kun kumarrun Jumalani edessä ja uskallan myöntää tarvitsevani häntä eniten elämässä, poistuu pelko. Tilalle tulee sovinnon ristinpuu, joka valaisee Kymmenen käskyä- taulun ja samalla armahtaa jokaisen, joka ei täytä mittaa ja kaipaa armoa.

Taisi uni sittenkin tulla, sillä aamun hellä kajo piirtyi ikkunaverhon takaa kertoen uudesta armon päivästä. Avatessani päivän lehden, ensimmäinen hätähuutoni kuului arvojen perään, kristillisen uskon tuomien elämää arvostavien ja säilyttävien arvojen ja kymmenen käskyn perään. Olisiko niissä lääke aikamme syvenevään kipuun?