Kirjoittanut
Helsingin Sanomat uutisoi eilen päiväkotien uskonnollisten tilaisuuksiin liittyvistä kanteluista. Erään kantelijan mukaan päiväkodeissa kerrotaan pienille lapsille totuutena uskonnollisia katsomuksia mainitsematta lainkaan, että asiasta on muitakin näkemyksiä. Uskonnondidaktiikan kouluttajana toimineen, piispainkokouksen nykyisen pääsihteerin Jyri Komulaisen mielestä kantelun muotoilu hipoo absurdin rajoja.
– Eihän päiväkodissa julisteta esimerkiksi satuhetken jälkeen, että ”tämä ei ole totta” tai että ”asiasta voi olla myös toisia tulkintoja”, dosentti Jyri Komulainen huomauttaa Seurakuntalaiselle antamassaan kommentissa.
– Luuleekohan kantelija, että lapsille uskontokasvatuksessa opetetaan joitain oppilauseita? Kyllä lasten uskontokasvatus on lähinnä kertomusten kuulostelua ja juhlaperinteisiin tutustumista. Lapset tarvitsevat osallisuutta itseään suurempiin traditioihin ja turvallista ilmapiiriä, jossa voi kysyä erilaisia omia kysymyksiä suurista asioista. Vapaus ja kyselevyys ovat avainsanoja, hän jatkaa.
Lasten päivähoitoa koskevan lain mukaan lapsen uskonnollisen kasvatuksen edistäminen kuuluu päivähoidon tehtäviin. Siinä tulee huomioida yleinen kulttuuriperinne ja siinä on ”kunnioitettava lapsen vanhempien tai holhoojan vakaumusta.” Jyri Komulainen viittaa myös YK:n lasten oikeuksien julistukseen (1959), jonka mukaan lapsella on oikeus kehittyä kaiken muun ohessa myös hengellisesti terveellä ja tavanomaisella tavalla.
Lapsen nimen tilalle numerokoodi?
Kantelija pitää vääränä sitä, että osa lapsista laitetaan erikseen, kun päiväkodissa alkaa uskonnollinen tilaisuus. Väärin on kantelijan mielestä myös se, että ”tällainen henkilökohtainen asia eli vanhempien vakaumus näin näkyy julkisesti kaikille.” Vakaumuksen näkyminen ulospäin liittyy kuitenkin yhtenä osana uskonnonvapauteen.
– Olen itse asunut vuoden Intiassa, jossa on useita uskontoja ja jonka perustuslaki luo pohjan uskonnolliselle pluralismille. Siellä ihmiset viestivät monin tavoin aina pukeutumista myöten, mihin uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat, Jyri Komulainen toteaa.
– On itsestään selvää, että monikulttuurisissa tilanteissa jo lapsen nimi tuo esiin usein hänen uskonnollisen ja etnisen taustansa. Haluaakohan kantelija sellaisen yhteiskunnan, jossa annetaan esimerkiksi jokaiselle lapselle numerokoodi, jotta hänen uskonnollisen taustansa ei paljastuisi? Kyllä meillä näyttäisi olevan vielä pitkä matka aidosti monikulttuuriseen ja moniuskontoiseen yhteiskuntaan.
Oikein ymmärretty uskonnonvapaus
Uskonnonvapaudesta puhuttaessa erotellaan ”positiivinen” ja ”negatiivinen” uskonnonvapaus. Positiivisella uskonnonvapaudella tarkoitetaan vapautta harjoittaa ja ilmaista uskontoa, kuten taas negatiivisella uskonnonvapaudella vapautta uskonnosta. Joutuvatko nämä vapauden muodot koulu- ja päiväkotimaailmassa ristiriitaan?
– Jos negatiivinen uskonnonvapaus tulkitaan oikeudeksi olla kohtaamatta uskonnollisia ilmiöitä, siitä uhkaa tulla toisten positiivista uskonnonvapautta rajoittava tekijä. Jos negatiivinen uskonnonvapaus sen sijaan ymmärretään oikeudeksi olla myös ilman uskontoa täysvaltainen kansalainen, se ei millään muotoa uhkaa toisten positiivista uskonnonvapautta. Uskonnonvapauden tarkoitus on mielestäni antaa kaikille tilaa olla, mitä on. Seuraava haaste onkin sitten pedagoginen: miten opimme elämään erilaisuuden vallitessa, Jyri Komulainen sanoo.
Lue Helsingin Sanomien artikkeli tästä linkistä.
