Kirjoittanut
Nykyajan menestysteologit eivät samaistu apostoli Paavalin edustamaan heikkousteologiaan. ”Kaikki Jumalan siunaukset tässä ja nyt, eikä viidestoista päivä!” Parantumisrukousjonot ovat pitkiä kuin nälkävuosi. Ne muistuttavat Betesdan lammikkoa, jonka vesi joskus kuohui. Yksi ehti veteen paranemaan. Muut jäivät nuolemaan näppejään.
Menestysteologit lupaavat sairaille parantumisen heti tai vähintään pikapostissa, kunhan ovat ensin karistaneet pölyt jaloistaan. Ihmiset juoksevat itsensä näännyksiin ihmeiden ja merkkien tekijöiden perässä eivätkä huomaa juoksevansa väärään suuntaa. Ihmeitä ei juoksemalla saa kiinni.
Paavalilla oli pistin lihassa. Hän rukoili Jumalaa poistamaan sen. Herran vastaus oli: ”Minun armossani on sinulle kyllin.” Paavali lopetti purnaamisen ja jatkoi saarnaamista pistin lihassaan. Hän kuuli Jumalan lupauksen: ”Minä olen heikoissa väkevä.” Paavalin saarnateksti kaikui pasuunan lailla ympäristöön: ”Minä olen mielistynyt heikkouteen, minä kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan, sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.” (2. Kor. 12.)
Kun Paavali saapui lähetysmatkallaan ensimmäisen kerran Galatiaan, hän oli erittäin sairas ja niin heikko, että ihmisille teki pahaa katsella häntä. ”Tiedätte, että kun julistin teille ensimmäisen kerran evankeliumia sairastumiseni vuoksi. Vaikka ruumiillinen tilani pani teidät koetukselle, ette halveksineet ettekä inhonneet minua vaan otitte minut vastaan kuin Jumalan enkelin, kuin Kristuksen Jeesuksen.” (Gal. 4:13–14.) Paavali ei siis tullut Galatiaan rinta kaarella maailmanvalloittajan elkein vaan vaatimattomana, vähäpätöisenä ja sairaana, mutta sairaanakin hän pystyi perustamaan paikkakunnalle uuden seurakunnan.
Paavali oli sinnikäs ja itsepäinen. Jumalankin piti läimäistä hänet ensin alas aasin selästä, että mies ymmärsi ottaa pelastuksen vastaan. Paavali ei myöskään hävennyt kertoa epäonnistumisistaan vaan oli avoin kuin haavanlehti. Hänellä ei ollut tarvetta esittää supersankaria. Hän neuvoo hengellistä poikaansa ottamaan lääkettä toistuvien vatsavaivojen takia. Toisessa kirjeessään Timoteukselle (4:20) hän kirjoittaa jättäneensä työtoverinsa Miletoon sairastamaan. Miksi? Eikö se olisi ollut kaikissa liemissä koetellulle Paavalille pikkujuttu, rukoilla toveriparan maha terveeksi. Trofimus olisi voinut yhden uskonrukouksen jälkeen matkustaa johtajansa mukana.
Paavali oli rehellinen: aina sairas vain ei parane, vaikka pistäisi kaiken uskonsa peliin.
Hänen ulkoinen olemuksensa joutui jopa omien taholta pilkatuksi, mutta häntä ei lannistettu. Hän kertoo: ”En tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna. Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista, ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan.” (1. Kor. 2:1–5.) Hän koki kovia ja oli kovapäinen, mutta oli myös herkkä. Voittaakseen Kristukselle sieluja hän meni läpi vaikka harmaan kiven. Mutta hän oli myös valmis jättämään Herran avaaman houkuttelevan oven Tiituksen tähden, koska oli huolissaan hänestä. Hän jätti kaiken muun sikseen ja läksi etsimään veljeään.
Paavalin joutsenlaulu kajahtaa: ”Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon säilyttänyt. Tästedes on minulle talletettuna vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestymistään rakastavat.” (2. Tim. 4:7–8.)
Paavali ei ehtinyt nauttia kiireettömistä eläkepäivistä, kun hänen päänsä lyötiin poikki ja hän kuoli marttyyrina. Ehkäpä menestysteologeilla on omat syynsä, kun he eivät käsittele saarnoissaan tätä lantin kääntöpuolta. Heillä on kruuna molemmin puolin lanttia.
