Mies, joka tahtoi saada kiinni harhaanjohtajat

Terho Miettinen pitää Harhaanjohtajat-kirjan oikeutuksena kertoa hengellisen väkivallan uhreista. Hänestä kirja ole helluntailaisvastainen, vaikka moni helluntailainen kokee asian toisin.
(Anssi Tiittanen)

Terho Miettisen suhde helluntaiherätykseen kriisiytyi, kun hän koki liikkeen painottavan liikaa ihmeparantumisia ja kielillä puhumista.

Olemme sopineet tapaamisen kirjailija Terho Miettisen kanssa helsinkiläiseen lounasravintolaan.

Haastatteluhetkellä Miettisen ja Raija Pellin kirja Harhaanjohtajat – Vahvassa uskossa (Docendo 2017) on juuri julkaistu. Helluntailaiset ovat tuoreeltaan irtisanoutuneet eri arvioissa kirjan antamasta kuvasta liikkeen arjesta, joskin jotkut ovat myös kiitelleet kirjaa sen nostettua esiin joitain liikkeen epäkohtia.

Sansa kevat2019

 

Juuret helluntailiikkeessä

Lounaslinjastossa on tarjolla hyvää kasvisruokaa. Puhumme Hare Krishna -liikkeestä. Miettinen ylistää liikkeen kasvisruokaosaamista, johon hän on tutustunut Helsingin Malmilla.

– Krishnoissa hallitaan ihmisiä monin samoin keinoin kuin helluntaiseurakunnissa, hän sanoo vähän yllättäen.

Heitto lienee tarkoitettu keskustelunavaukseksi helluntailaiselle toimittajalle. Istumme pöytään.

Siitä, kun Terho Miettinen irtaantui helluntaiherätyksestä, ei ole kovinkaan kauan. Helsingin Lähetysseurakunnan jäsenyyden hän jätti lopullisesti hiljattain.

Miettisen taustalta löytyy paljon pastoreita. Äidin puolelta hän kuuluu Runolinnojen maineikkaaseen saarnaajasukuun.

Vaikutelmaa suvun mustan lampaan identiteetistä ei voi välttää. Helluntaiherätyksessähän ei tosin ole enää ongelma se, jos kulkeutuu toiseen kirkkoon tai vain irtaantuu seurakunnasta.

Helluntaiherätykselle ovat kriitikkiä esittäneet muun muassa Uskontojen uhrien tuki ry. Sen lausumat tuntuvat monista helluntailaisista kohtuuttomilta ja näkökulmat vähintään vinoilta.

Terho Miettinen on Uskontojen uhrien tuen puheenjohtaja.

 

Miten uskosta luovutaan?

Yksi syy Miettisen tapaamiseen on saada kysyä, miten uskosta luovutaan – tai pikemminkin, miten siitä edes voi luopua, jos on Miettisen tavoin kasvanut nelikymppiseksi kristillisen liikkeen, kuten helluntaiherätyksen, piirissä. Luulisi, että isot kysymykset kysytään ja johtopäätökset vedetään jo aiemmin.

– Kysymys ei ollut tietoisesta valinnasta, Miettinen aloittaa vastauksen.

– Usko vain lähti minusta. Tämä oli pitkä ja vaikea prosessi.

Miettinen sanoo, että voisi periaatteessa yhä kuulua seurakuntaan ja käydä tilaisuuksissa. Estettä ei hänen puoleltaan periaatteessa ole – joskin se tie viime aikojen käänteiden jälkeen lienee mennyt umpeen.

Miettisen usko muuttui vaiheittain. Ensimmäisiin vaikuttajiin kuului tutustuminen muihin kuin helluntailaisiin kristittyihin. Miettinen oli entisen puolisonsa kanssa vahvasti mukana NMKY:n avioliittotyössä. Hän tunsi namikan ilmapiirin ja tyylin tulkita ja elää kristillistä uskoa sopivana itselleen.

Elävän ja omaa liikettä tasapainoisemmalta tuntuvaan uskoon tutustuminen oli itsessään havahduttava kokemus, joka nosti tietysti pintaan myös kritiikkiä omaa liikettä kohtaan.

 

Todisteet loppuivat

Kymmenisen vuotta sitten Miettinen alkoi epäillä ihmeparantumisten aitoutta. Kaikupohjaa hän sai muun muassa helluntailaisten nuorten Markus Hirsilän ja Vesa Maanselän tutkimuksesta, jossa ihmeparantumisia ei tutkijoiden mukaan yrityksestä huolimatta löytynyt. Myös helluntailaisten parantumiskokemuksia kriittisesti arvioinut Matti A. Miettisen väitöstutkimus 1980-luvun alkupuolelta teki vaikutuksen.

Skeptistynyt suhde ihmeparantumisiin ja kielillä puhumiseen – mihin Terho Miettinen myös kirjassaan viittaa – johtivat lopulta käänteiseen herätykseen. Parantavaa ja Pyhän Hengen armolahjojen kautta muutenkin yliluonnollisesti maailmassa toimivaa Jumalaa ei Miettiselle ole enää hetkeen ollut.

– Toivon, että Jumala on, hän sanoo.

– Rukoilen yhä, mutta olen melko varma, ettei rukouksiin vastata.

Miettinen on aina halunnut todisteita. Ihmeparantumiset olivat hänelle evidenssiä Jumalan puolesta.

– Parantumiset olivat minulle kuin merkki Jumalasta. Oli kipeä asia luopua tästä merkistä. Olisin tahtonut säilyttää sen.

 

Hypnoosia ja hoitotapahtumavaikutuksia

Mutta silti.

Miten on mahdollista, ettei Terho Miettinen ole koskaan törmännyt kristillisissä piireissä henkilöön, joka olisi voinut uskottavasti kertoa parantuneensa rukouksen tuloksena? Ei tarvitse olla erityisen verkostoitunut kristitty, että tällaisia vähintään kohtuullisen vakuuttavia tapauksia osaa nimetä useampiakin.

Miettinen on kuullut paljon parantumistodistuksia, mutta ei usko parantumiseen Jumalan työnä. Hän piirtää paperille aaltokuvion kuvaamaan joidenkin sairauksien etenemistä.

– Harva sairaus etenee suoraviivaisesti kohti kuolemaa. Parantuneen kokemus sattuu hyvään vaiheeseen, jossa sairauden oireet helpottavat. Syntyy kokemus parantumisesta.

Miettinen puhuu myös hoitotapahtumavaikutuksesta. Kun ihminen on pari tuntia huomion kohteena – kokemus, jonka terveyskeskuksessa harvemmin saa – hän voi tuntea oireidensa helpottuvan.

– Tutkimuksen mukaan ihminen voi mielen voimalla sulkea pois välilevyn pullistuman aiheuttaman kivun. Hypnoosi riittää kivunlievitykseksi monelle jopa leikkauksissa, Miettinen pudottelee.

– Olen toki valmis muuttamaan kantaani, jos törmään tapaukseen, jossa on todistettavasti tapahtunut ihmeparantuminen.

Repliikki kuulostaa helluntailaisesta toimittajasta retoriselta, keskusteluun kuuluvalta kohteliaisuudelta. Tuntuu, että Miettinen on kantansa valinnut. Vaikka todellinenkin ihmeparantuminen kohdalle sattuisi, ei se todennäköisesti läpäisisi hänen seulaansa.

– Olisin halunnut säilyttää uskoni, mutta en kyennyt siihen. Kipuilu yliluonnollisten ihmeparantumisten suhteen vei minulla pitkään, hän sanoo.

– Kauan toivoin, että edes joku osa väitetyistä parantumisista olisi Jumalasta lähtöisin. Väitteisiin ihmeparantumisista liittyy aivan liian paljon selviä huijauksia, että voisin pitää paranemisten olevan lähtöisin rakastavalta Taivaan Isältä. Lisäksi ihmeparantumisia on tutkittu paljon, eikä ole löytynyt pitäviä todisteita.

 

”Showpelleilyä en kaipaa”

Haemme lisää ruokaa.

Mitä pitäisi tapahtua, että Terho Miettinen voisi kuvitella vielä liittyvänsä vaikkapa helluntaiseurakuntaan?

– Jos ei korostettaisi ihmeparantumisia, ei tarvitsisi yrittää puhua kielillä, tai muutenkaan ei tavoiteltaisi yliluonnollisia asioita.

– Voisin hyvin olla mukana. Tulla kokouksiin ja vaikkapa soittaa musiikkia, pianistina tunnettu Miettinen pohtii.

– Musiikki, niin hengellinen kuin maallinenkin on minulle tärkeää.

– Voidaan sanoa, että ihmeparantumisten tavoittelemisesta tuli minulle uskon este. Mitään showpelleilyä en halua.

Mutta eihän suurin osa sairaiden puolesta rukoilemisesta tapahdu lavoilla tai kokouksissa. Mikä ongelma siinä on, jos joku haluaa rukoilla toisen parantumisen puolesta?

– Rukous sinänsä ei ole mitenkään pahaa tai väärää, päinvastoin. Sehän kertoo, että lähimmäinen on tärkeä. Ongelmana ovat väärät lupaukset ja odotukset parantumisesta.

Miettinen kertoo kokemuksestaan uimahallissa. Siinä kristitty mies rukoili suihkussa toisen polven puolesta.

– Kauhea meteli lähti. Tunsin myötähäpeää, Miettinen kertoo.

Kokemukset kirjan kirjoittamisen aikaisista visiiteistä eri karismaattisissa seurakunnissa ja tapahtumissa loivat tunteen, että sitä lajia riittää nyt pitkäksi aikaa. Tavallisessa luterilaisessa kirkossa Miettinen kertoo joskus käyvänsä ja on harkinnut myös kirkkoon liittymistä.

 

Harhaanjohtajien jäljillä

Miettinen pitää kriittisenä sitä, että hänen mielestään parantuminen ja pelastuminen joskus niputetaan.

– Entäs kun kipu palaa, mitä sitten? Onko parantunut tehnyt syntiä, vai mistä on kysymys, Miettinen heittää.

Mutta hei, eihän tämä ole teologisesti ongelmallinen asia. Ei Jeesuksenkaan parantamista henkilöistä kerrota, etteivät he olisi koskaan enää sairastuneet.

Keskustelu junnaa paikallaan. Haemme jälkiruokaa.

Miettistä tuntuu ärsyttävän eniten parantumisiin liittyvät karismaattisen kentän pastorit. Puhe kääntyy Patrick Tiaiseen, Leo Melleriin ja Pirkko Jalovaaraan.

– Jalovaara on loistava esimerkki siitä, miten voi brändätä itsensä, saada muut maksamaan kulut ja kahmia itse rahat.

Käymme läpi joitain Leo Melleriin liittyviä dokumentteja, joita Miettinen on käyttänyt aineistona Harhaanjohtajissa. Hänelle on piirtynyt vahva kuva vinoutuneesta karismaattisesta kentästä, jossa yhdet johtavat harhaan, toiset mahdollistavat ja kolmannet kulkevat laumana mukana.

 

”Helluntaiherätys ei ole lahko”

Miettinen on Harhaanjohtajissa ja joissain lehtihaastatteluissa nimennyt helluntaiherätyksen kuuluvan kulttien ja lahkojen joukkoon.

Mitä hän sanoo tavalliselle 2010-luvun helluntailaiselle, joka katsoo kuuluvansa ihan tavalliseen, maailmanlaajuiseen kristilliseen liikkeeseen?

– Lahkon yksi tunnusmerkeistä on, että se kieltää olevansa lahko, Miettinen heittää, mutta alkaa nopeasti kuulostaa siltä, ettei ajattele asiasta näin yksioikoisesti.

– Eihän helluntaiherätys ole liikkeenä mikään lahko. Yksittäiset seurakunnat voivat kuitenkin saada lahkomaisia piirteitä.

Miettisestä keväällä tehdyissä lehtijutuissa kerrottiin helluntailaisuudesta irrottautumisen kestäneen vuosia. Miten tämä on mahdollista? Seurakunnistahan lähtee koko ajan ihmisiä, ketä minnekin, ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

– En ole aina voinut vaikuttaa toimittajien sanavalintoihin, hän sanoo.

Miettinen ei ainakaan pöydän toiselta puolelta kuunnellen kuulosta siltä, että olisi kovin pahoillaan siitä, että mielikuva helluntaiseurakunnasta suljettuna lahkona on voinut juttujen tuloksena monella vahvistua.

 

Linjansa valinnut

Kahvit on juotu ja on aika suunnata eteenpäin.

Otamme valokuvan Miettisestä ravintolan ulkopuolella. Kevätauringon valo on melko kova, ja kuvattava harmittelee hetken ajamatta jäänyttä partaa.

Kuvassa Miettinen ottaa rennon hymyn, jota lehtijutuissa ja televisiossa ei vielä ole juurikaan nähty.

– Toivottavasti en näytä aivan paholaiselta, Miettinen toivoo.

Ei Miettinen pahalta näytä tai vaikuta. Hän vain tuntuu valinneensa linjansa ja puolensa, eikä helposti ole valmis horjumaan näkemyksissään.

– En ilman pitäviä todisteita, Miettinen lisää juttua tarkistaessaan.