Lakkasivatko Pyhän Hengen armolahjat apostolien ajan myötä?

“Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja aikoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi” (Apt. 2:1-4)

Ensimmäiseen helluntaihin ja sitä seuraavaan apostoliseen aikaan liittyy kielilläpuhumista, profetointia ja sairaiden parantumista. Apostoli Paavali kirjoittaa kirjeissään seurakuntien keskuudessa vaikuttavista moninaisista Hengen antamista lahjoista, joita olemme tottuneen kutsumaan armolahjoiksi (Room.12:6-8; 1 Kor. 12-13).

Toisinaan kuulee esitettävän, että erityisesti sellaisten karismojen, eli armolahjojen, aikakausi, jotka ovat ihmelahjoja, olisi rajoittunut vain ensimmäisen kristillisen sukupolven apostolien aikaan.

Tämän näkemyksen mukaan ennen kaikkea yliluonnolliset apostoliset ihme- ja merkkilahjat (e.g. profetoiminen, kielilläpuhuminen, sairaiden parantaminen, voimalliset teot), joiden tarkoitus oli väitetysti sekä välittää inspiroitua profeetallista ilmoitusta että vahvistaa ensimmäisten apostolien arvovalta Jumalan sanallisen ilmoituksen välittäjinä, lakkasivat, kun viimeinenkin kaanoniin kuuluva profeetallis-apostolinen inspiroitu kirjoitus (Ilmestyskirja) oli olemassa. Ei tarvittu näitä alkuajan lahjoja enää, koska meillä oli nyt ”se mikä on täydellistä”, Raamatun kaanonin kaikki inspiroidut kirjoitukset.

Sen sijaan sellaiset ”ei-ilmoitukselliset” armolahjat, jotka luonteensa puolesta eivät ole ihmelahjoja, eivätkä apostolisia merkkilahjoja, kuten opettaminen, jatkuvat tämänkin näkemyksen mukaan yhä, koska Pyhä Henki edelleen valaisee kirjoitettua sanaa opettamisen kautta. Myös ihmeitä voi kyllä Jumalan suvereenin kaitselmuksen puitteissa tapahtua vastauksena rukouksiin. Mutta kyse ei ole apostolisesta ihmeiden tekemisen lahjasta.

Tällaista näkemystä kutsutaan lakkauttamisnäkemykseksi tai sessationismiksi (englanninkielisestä sanasta cessationism). Kontinuationismilla (engl. continuationism) tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan kaikki uudessa testamentissa mainitut lahjat ovat periaatteessa yhä koettavissa.

Vaikka sessationisteista toki löytyy myös ”hard-core” sessationisteja, jotka ajattelevat, että kaikki ihmeet ja armolahjat ovat tyystin lakanneet, näin tiukka näkemys ei liene kovin yleinen. Piemminkin edellä esittämäni maltillinen ja nyansoidumpi kuvaus tekee paremmin oikeutta sessationismin valtavirralle.

Sessationistisen näkemyksen ansiona voidaan pitää korkeaa raamattunäkemystä. Siinä on aito halu ja pyrkimys, johon itsekin yhdyn täysin rinnoin, Raamatun ainoalaatuisen inspiroidun arvovallan säilyttämiseksi Jumalan kirjallisena ilmoitus-sanana ylitse subjektiivisten hengellisten kokemusten. Siksi ajatus vaikkapa profetian lahjasta vielä nykyaikana, ja sen myötä tulevasta ”ilmoituksesta”, pyritään sessationismissa torjumaan, koska sellaisen katsotaan nousevan Raamatun arvovallan rinnalle. Pelko, jonka karismaatikot teoriassa kiistävät, mutta johon he praktisesti kaikesta huolimatta toisinaan sortuvat.

Pidän lakkauttamisnäkemystä sekä eksegeettisesti että hermeneuttisesti, niin Raamatun kuin apostolisen ajan jälkeisen kirkkohistorian valossa virheellisenä. Uusi testamentti ei missään rajoita Pyhän Hengen ihmelahjojen aikaa vain ensimmäisten apostolien sukupolveen. Tunnen sessationistiset raamattuargumentitkin kyllä, mutta keskityn seuraavaksi eräisiin varhaiskristillisestä kirjallisuudesta löytyviin viitteisiin ihmelahjojen jatkumisesta apostolien jälkeisen kirkon elämässä.

Apostolien jälkeen profetoitiin, puhuttiin kielillä, herätettiin kuolleita

Jos ihmelahjat lakkasivat apostolisen ajan jälkeen, meillä ei pitäisi olla viitteitä sellaisista armolahjoista seurakunnan elämässä apostolien ajan jälkeen. Kuitenkin tällaisia viitteitä löytyy verraten runsaasti toisen ja kolmannen vuosisadan varhaiskristillisistä teksteistä, ja huomattavasti myöhemminkin. Ne osoittavat vähintään sen, että varhaiskristillisessä seurakunnassa apostolien ajan jälkeen uskottiin ihmelahjojen ja muiden karismojen kuuluvan Raamatun mukaisesti myös apostolien ajan jälkeiseen aikaan.

Esimerkiksi Justinos Marttyyri kirjoittaa Dialogissaan juutalaisen Tryfonin kanssa noin vuonna 160 jKr. näin:

”Kristityt saavat myös lahjoja — Joku saa ymmärryksen hengen, joku neuvon, joku voiman, joku parantamisen, joku ennalta tietämisen hengen — Sillä profeetalliset lahjat ovat säilyneet keskuudessamme aina tähän päivään saakka— Nyt on mahdollista nähdä meidän keskuudessamme miehiä ja naisia, joilla on Jumalan Hengen lahjoja” (Dialogi 3982 ja 87).

Kirkkoisä Irenaeos kirjoittaa noin vuonna 200 jKr. kuinka seurakunnassa yhä

”[eksyttäjät] eivät kykene herättämään kuolleista niin kuin Herramme heitä herätti ja apostolit rukouksen avulla, ja kuten on toistuvasti tapahtunut veljien keskuudessa jonkin välttämättömyyden johdosta – kun koko seurakunta on tietyllä paikkakunnalla rukoillut, paljolla paastoamisella ja rukouksella, on kuolleen henki palannut ja hänet on annettu vastauksena pyhien rukouksille … eräät todellakin ajavat ulos riivaajia, niin että ne, jotka näin on puhdistettu pahoista hengistä, usein sekä uskovat Kristukseen että tulevat seurakunnan yhteyteen. Toiset tietävät ennalta, mitä on tulossa: he näkevät näkyjä ja puhuvat profeetallisia sanoja. Toiset taas parantavat sairaita laskemalla kätensä heidän päälleen ja nämä tulevat terveiksi. Ja vielä, kuten olen sanonut, jopa kuolleita on herätetty, ja nämä ovat eläneet keskuudessamme monia vuosia” (Harhaoppeja vastaan 2.31 ja 2.32). 

Irenaeos myös kertoo toisaalla, kuinka monet kirkossa yhä

omistavat profeetallisia lahjoja, sekä Hengen kautta puhuvat kaikenlaisilla kielillä ja tuovat valoon ihmisten salaisuudet heidän hyväkseen ja julistavat Jumalan salaisuuksia”.

Profetian lahja säilyy Jeesuksen paluuseen

Kirkkoisä Eusebioksen (263-339) kirkkohistoriassa on eräs aiheen kannalta mielenkiintoinen maininta. Ensiksi hän antaa selvästi ymmärtää, että Jumalan voimasta seurakunnissa tapahtuu yhä monia ihmeitä (Kirkkohistoria 5.3.4). Siksi eräät montanolaisen liikkeen väärät profetiat ovat saaneet uskottavuutta ja aikaan hämmennystä kirkossa.

Myöhemmin moittiessaan montanolaista liikettä harhaoppiseksi hän perustelee väitettään muun muassa juuri sillä, että profetoimisen lahja oli liikkeen perustajien kuoleman jälkeisinä vuosina lakannut montanolaisten keskuudesta:

”Sillä jos Filadelfiassa Quadratuksen ja Amnian jälkeen, kuten he sanovat, naiset ja Montanus saivat profeetallisen lahjan, osoittakoot he kuka heidän joukossaan sai sen Montanukselta ja naisilta. Sillä apostolin mukaan on välttämätöntä, että profeetallinen lahja säilyisi kaikkialla kirkossa  aina [Herran] lopulliseen tulemukseen saakka. Mutta he eivät kykene osoittamaan tätä, vaikka nyt on neljästoista vuosi siitä, kun Maximilla kuoli. (Kirkkohistoria 5.17.4)  

Lahjojen lakkaaminen ei varhaiskirkon näkemyksen mukaan suinkaan ollut merkki oikeasta apostolisesta opista vaan väärästä. Eikä lahjojen uskottu tuolloin rajoittuvan vain ensimmäisten apostolien aikaan aikaa. Oikean seurakunnan merkki Eusebioksen mukaan oli profetoimisen lahjan säilyminen kirkon keskuudessa aina Jeesuksen paruusiaan saakka!

Eusebioksen viittaus ”apostoliin” ei voi olla muu kuin Paavali ja hänen 1 Kor 13:8-10, jonka mukaan Pyhän Hengen armolahjat ja profetoiminen lakkaavat kun ”se mikä on täydellistä” tulee. Viittausta apostoliin ja ”lopulliseen tulemukseen” on vaikea ymmärtää muulla tavoin.

Tämä ”täydellinen” ei Paavalin mukaan ole – kuten jotkut lakkauttamisnäkemyksen edustajat väittävät – Raamatun sulkeutunut, ja tässä mielessä ”täydellinen”, kaanon. Paavali ei kyseisessä asiayhteydessä kirjoita pyhistä kirjoituksista ja niiden asemasta.

Kyse on pikemminkin Jeesuksen paluun (1 Kor. 1:7; 15:35-58) myötä koettavasta ”täydellistymisestä”, jolloin me näemme ”kasvoista kasvoihin” Herran. Silloin ei enää tarvita armolahjoja joiden välityksellä me nyt näemme ja koemme  Jumalan valtakunnan ajassamme vain vajavaisesti ”kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin”.

Nikaian kirkolliskokous

Antiokiassa syntynyt piispa Theodor (393-457 jKr) kirjoitti Eusebioksen jälkeen omassa kirkkohistoriassaan kuuluisasta Nikaian kirkolliskokouksesta, jossa vuonna 325 jKr. selvitettiin kirkon kannalta ratkaisevaa areiolaiskiistaa Jeesuksen jumaluudesta.

Monilla lienee tuosta tapahtumasta mielikuva kirkkopoliittista valtaa käyttävien hengellisesti kuivien korkeakirkollisten äijänkäppyröiden kokoontumisena.

Mutta Theodor kirjoittaa tuosta kokoontumisesta ja apostolisista lahjoista näin:

”Paikalle oli saapunut 318 piispaa. Rooman piispa oli korkean ikänsä vuoksi jäänyt pois, mutta hän oli lähettänyt kokoukseen kaksi presbyteeriä, joilla oli valta tehdä päätöksiä Rooman seurakunnan puolesta. Tuohon aikaan monet olivat runsaasti varustettuja apostolisilla lahjoilla, ja monet kantoivat pyhien apostolien tapaan ruumiissaan Herran Jeesuksen Kristuksen haavoja. Jaakob, Antiokian piispa, kotoisin Mygdonian kaupungista, jota syyrialaiset ja assyrialaiset kutsuvat nimellä Nisibis, oli herättänyt kuolleita ja palauttanut heitä elämään, ja tehnyt monia muita ihmeitä, joita on turha tässä historiassa kerrata yksityiskohtaisesti, koska olen jo kertonut niistä…” (Theodoren kirkkohistoria 1.6

Tämän kuvauksen pitäisi ravistella myös systemaattista teologiaa ja oppia yleensä kavahtavien karismaatikkojenkin näkemyksiä. Pelko siitä, että oppi näivettää aidon Hengen kokemuksen on aiheeton. Tärkeitä asioita ei myöskään voi ratkaista pelkästään hengellisten kokemusten valossa. Nikeassa olivat koolla todelliset Hengen miehet ratkaisemassa kristillisen kirkon tulevaisuuden kannalta yhtä kaikkein keskeisintä kohtalonkysymystä. He tunsivat kirjoitukset (alkukielellä) sekä Jumalan voiman.

Theodor kuvailee kokousta lisäksi kuin ”marttyyrien armeijaksi”: Ketä oli poltinraudalla kidutettu niin, että molemmat kädet olivat halvaantuneet, keneltä oli kaivettu silmä päästä, joku oli menettänyt kätensä, siksi, että heitä oli vainottu ja kidutettu Herran Jeesuksen tähden. He olivat maksaneet hintaa uskostaan.

Vielä tuossa vaiheessa vuonna 325 jKr., reilu 200 vuotta viimeisenkin alkukirkon apostolin kuoleman jälkeen, ei ollut merkkiäkään apostolisten lahjojen hiipumisesta. Ne olivat olemassa ja niiden myötä evankeliumi levisi voimakkaasti ja laajalti silloisessa maailmassa.

Myöhemmin valtiollisen valta-aseman saavuttaneessa kristikunnassa lahjojen ilmeneminen hiipui kirkon historiassa. Mutta ei kadonnut. Hiipumisella ei kuitenkaan ollut välitöntä syy-yhteyttä apostolisen ajan sulkeutumisen kanssa, kuten lakkauttamisnäkemyksen edustajat esittävät. Syitä on haettava muualta kuin apostolisen ajan päättymisestä tai kaanonin sulkeutumisesta. Se teesi ei yksinkertaisesti kestä historiallista tarkastelua.

Augustinus muuttaa kantaansa ihmeisiin

Kirkkoisä Augustinus (354-430) kirjoitti elämänsä loppupuolella suurteoksensa Jumalan valtio (Civitate Dei). Teoksessaan hän kertoo joutuneensa muuttamaan näkemystään siitä, että apostolien ajalle ominaisia ihmeitä ei enää tapahdu. Hän kertoo ja dokumentoi kirjansa loppupuolella yli 70 parantumis- ym ihmettä, jotka hän itse on pystynyt varmentamaan. Näihin kuuluu esimerkiksi kertomus rammasta miehestä, joka kannettiin kastealtaaseen ja sieltä hän nousi ylös parantuneena kävellen omilla jaloillaan.

Augustinus arveli, että ihmeistä, joita yhä tapahtuu, ei yleensä kuulla kirkoissa, koska seurakuntalaiset eivät niistä syystä tai toisesta avoimesti kerro. Hänen mielestään seurakuntalaisten pitäisi kertoa niistä ja heitä tulisi siihen rohkaista Kristuksen kunniaksi.

Joihinkin Augustinuksen kertomiin ihmeisiin liittyy pyhäinjäännöksiä ym. Näistä voidaan perustellusti olla montaa mieltä, mutta Augustinus itse uskoi kymmenien dokumentoitujen parantumis- ja ihmekokemusten ja Raamatun valossa, että apostolisia ihmeitä yhä tapahtuu apostolien ajan jälkeenkin.

Mitä tästä voidaan päätellä?

Edelliset katkelmat ovat poimintoja varhaiskristillisistä teksteistä. Muitakin vastaavia voidaan löytää. Vaikka luonnollisesti kirkkoisien tekstejä tulee lukea kriittisesti, eikä niille voi antaa samaa arvovaltaa kuin Raamatulle, näistä katkelmista voidaan tehdä kaksi tärkeää havaintoa, jotka eivät tue lakkauttamisnäkemystä:

Ensiksi, apostolien ajan jälkeisestä varhaiskristillisestä kirjallisuudesta nähdään selviä viitteitä ihmelahjojen (profetoiminen, kielilläpuhuminen, voimalliset teot) esiintymisestä seurakunnan elämässä useita vuosisatoja apostolien kuoleman jälkeen. Väite, että nämä ihmelahjat olisivat lakanneet apostolien kuoleman myötä ei ole historian valossa kestävä.

Toiseksi, näistä kirjallisista lähteistä voidaan päätellä vähintään se, että varhaiskristillisessä seurakunnassa apostolien ajan jälkeen ei uskottu ihmelahjojen lakkaamiseen apostolien kuoleman myötä. Päinvastoin niiden jatkuvuuden ja esiintymisen uskottiin olevan täysin Raamatun sanan ja vallitsevan kokemuksen mukaista.

Varhaiskiristillisinä vuosisatoina kristityt olivat itse täysin vakuuttuneita, että heidän keskuudessaan toimivat yhä samat Hengen lahjat, joista apostolit opettivat Raamatussa ja koettiin samoja ihmeitä, joita apostolit itse tekivät. Lahjojen ei ajateltu ensi sijassa vahvistavan apostolien roolia ilmoituksen välikappaleina, vaan vahvistavan evankeliumin ristille naulitusta ja Jumalan kuolleista kolmantena päivänä herättämästä Herrasta Jeesuksesta.

Kaiken tämän valossa yhteyttä nykyään koettavien Hengen lahjojen ja Raamatussa mainittujen välillä ei ole niin helppo katkaista, kuin sessationistit haluaisivat. Ei ole perusteltua syytä epäillä jälkiapostolisen kirkon kokemien ihmeiden ja lahjojen olleen olennaisesti jotain muuta kuin se, mistä uusi testamentti opettaa Hengen lahjoina. Ei ole myöskään perusteltua ajatella, että lähtökohtaisesti nykyaikana ei enää voitaisi kokea Pyhän Hengen vaikuttamaa kielilläpuhumista ja profetoimista, parantamisen armolahjoja ja joissain tapauksissa unia ja näkyjäkin.

Summa summarum ja Summum bonum 

Apostolien päivistä, Justinos Marttyyrin, Irenaeoksen, Eusebioksen ja monien muiden kautta aina tähän päivään saakka ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hebr. 13:8). Pyhä Henki on se hyvä, jonka Taivaallinen Isä on luvannut antaa jokaiselle, joka Häneltä pyytää (Luuk. 11:13). Jumalan Pyhän Hengen lahjoissa ei ole ”parasta ennen” merkintää. Niinpä vastaus kirjoituksen otsikon kysymykseen on: Armolahjat eivät ole lakanneet apostolisen ajan jälkeen!

En väitä, että kaikki mitä yliluonnolliseksi nykyään väitetään, tai jokainen näky ja profetia ja ihmekertomus mikä karismaattisella kentällä liikkuu tulisi ottaa vastaan kritiikittömästi. Karismaattisen liikkeen piirissä on viime vuosina koettu valitettavia ylilyöntejä ja kaikenlaista omituista niin opetuksen kuin kokemuksenkin alueella. Uutta ”ilmestystietoa” tulee niin kiivaaseen tahtiin, että painokoneet eivät pysy perässä. Jos kaikki väitetyt kertomukset kvanttihypyistä taivaaseen olisivat totta, ilmatila olisi niin täynnä liikennettä päivittäin, että kohta tarvitaan taivaallista lennonjohtoa välttämään törmäilyä.

Ymmärrän miksi lakkauttamisnäkemys saattaa tämän kaiken johdosta olla joillekin houkutteleva vaihtoehto. Olen itsekin viime vuosina arvostellut karismaattisen liikkeen ylilyöntejä ja hairahduksia ja muita kyseenalaisia ilmiöitä, enkä allekirjoita uusapostolisen liikkeen (NAR) näkemystä nykyajan apostoleista ja profeetoista ja heidän asemastaan. (kts. täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä). Silti en ole valmis heittämään raamatullista lasta pesuveden mukana. Olkoonkin, että sessationistiveljeni ja -sisareni kenties epäilevät onko pesuveden joukossa ylipäätään mitään lasta.

Samalla, kun jaan sessationistien kunnioituksen ja yhteisen vakaumuksen Raamatun ainoalaatuista arvovaltaa kohtaan (kts. täältä) sekä huolen äärikarismaattisuudesta, minun on silti Raamatun ja varhaiskristillisten tekstien valossa vaikea pitää sessationismin puolesta esitettyjä argumentteja vakuuttavina. Vahvimmat argumentit sen puolesta tulevat juurikin niistä äärikarismaattisuuden ylilyönneistä, jotka saavat jokaisen itseään ja Raamatun ilmoitusta kunnioittavan kontinuationistinkin posket punoittamaan.

Hengellisiä ylilyöntejä ei onnistuneesti korjata sessationismin tarjoamalla hengellisellä alilyönnillä, joka köyhdyttää kristillisen seurakunnan elämää ottamalla pois pneumatologiasta jotain sellaista, mitä sinne kuuluu, siinä missä äärikarsimaattisuus sotkee sitä tuomalla sinne pneumatologisesti jotain sellaista ylimääräistä, mitä sinne ei kuulu.

Äärikarismaattisuuden yhdeksi suureksi virheeksi viime vuosikymmenien saatossa kenties on koitunut Pyhän Hengen työn, ihmeiden ja lahjojen irrottaminen niiden missiologisesta kontekstista. Yliluonnollisia kokemuksia Pyhästä Hengestä ja armolahjoja ei ole annettu seurakuntaa viihdyttämään ja hämmästyttämään tai tuomaan uutta ”ilmestystietoa” Jeesuksesta, vaan varustamaan seurakunta Jeesuksen lähetyskäskyn täyttämiseen:

”Kun Pyhä Henki tulee teihin, te saatte voiman ja tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että, Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.”(Apt. 1:8).


Lisälukemistoa: