Elämä – asennekysymys?

En tiedä kumpi on raskaampaa: kyproslaisen lastensairaalan osastoelämä jatkuvan huolen, kokeiden, tippaletkujen ja yrmeiden hoitajien keskellä, vai muka “normaalin” suurperhe arjen pyörittäminen yksin, kun toinen aikuinen on jatkuvasti sairaalassa.

Yritin kestää sairaalassa. Pari päivää sujui, mutta kolmantena meni hermo. Paikallinen äiti tupakoi suoraan huoneemme edessä ja kaikki tupakansavu tuli suoraan poikamme sänkyyn. Vedin tupakan naisen kädestä, tumppasin sen hänen kahviinsa ja heitin parvekkeelta alas.

Donkkileirit2019

Kotona ei sujunut sen paremmin. Yöllä ukkosmyrsky heitti vedet sisään makuuhuoneen katosta ja yritin hillitä pahinta vesivahinkoa kantamalla kovakantisen matkalaukun vuotokohdan alle. Aamulla huoltomies tuli paikalle, otti kuvan whatsappilla ja lähti. Siis mitä?? Päätin silti olla reipas ja hakea aamupalaa sairaalaan ja kotiin. Tietysti auto hajosi kaupan pihaan. Monta Yorkosta kävi paikalla ihmettelemässä, tuloksetta. Kolmas haki vaimonsakin hätiin kun rojahdin maahan itkemään. Yritin selittää etten itke varsinaisesti autoa, vaan ihan vain elämää.

Elämää? Mikä vika siinä on?

Ei kai mitään, jos ajattelee että elämässä on ylä-ja alamäkiä. Kerroin että Suomessa kotimme on homeessa, täällä pieni poikamme sairaalassa, tässä vieressä auto hajalla, ja kotona katossa vettä vuotava reikä. Yorkos totesi että et ole alamäessä vaan kuopassa. Mutta onneksi Kyproksella nyt paistaa aurinko! Niinpä! Asennekysymys.

Elämässä on kai lopulta moni asia kiinni asenteesta. Joku uskalikko rohkeni lähettää minulle viestin jossa totesi vanhan kansan viisautta lainaten, että “se mikä ei tapa, vahvistaa”. Vahvistaako? Entä jos se ei vahvista, vaan aiheuttaa keskivaikean masennuksen?

Kun pari päivää myöhemmin ajoin oksennustautisena aamuruuhkassa kohti sairaalaa, jotta mies saisi energiajuomaa ja poika puhtaita vaippoja (niitä ei paikallisessa sairaalassa anneta edes ripulipotilaalle), jäin miettimään että tämä ei enää edes masenna, vaan taatusti tappaa. Onneksi auton pohjalta löytyi kloriittia, jolla sain siivottua omat oksennukseni sairaalan parkkipaikalla (menivät ohi pussista auton ratissa).

Jossain vaiheessa oli pakko todeta, että oma asenteeni ei riittänyt enää edes itkemiseen, vaan pelkkään tyhjään tuijotukseen jossain kodin ja sairaalan välimaastossa.

Tyhjyys antaa kuitenkin tilaa muulle. Mieleeni nousi pari viikkoa aiemmin, samanlaisessa epätoivon suossa saamani viesti, jossa minulle entuudestaan täysin tuntematon nainen kertoi Jumalan laskeneen nimeni hänen mieleensä rukouksen aikana. Tuo nainen oli sitten rukoillut minun ja perheeni puolesta ja tiivisti kaiken yhteen yksinkertaiseen lauseeseen: Jeesus sinua ihmeellisesti auttakoon, mitä nyt tarvitsetkin!!

Ehkä ihmisen ei epätoivon hetkissään ja elämän kuopissaan pidäkään rukoilla helppoa elämää, vaan voimia kestää se vaikea?