Täydellisen pimeyden keskelläkin

 

Oletko kokenut jo vuosikymmeniä, että Jumala kylmästi sivuuttaa sinut, samalla kun Hän koskettaa kaikkia muita? Minä olen. Oletko itkenyt ja janonnut Hänen läsnäoloaan ja ihmetellyt, miksi Hän ei vastaa? Minä olen. Oletko kerta toisensa jälkeen pettynyt, kun rukouksesi eivät tunnu nousevan kattoa korkeammalle? Minä olen. Oletko ihmetellyt koko uskosi aitoutta, mielekkyyttä ja sen perustaa? Minä olen. Oletko kokenut, että Jumalalla on kyllä suosikkeja, mutta et itse kuulu heihin? Minä olen.

Monelle meistä uskon kokemuksellinen puoli tuntuu jäävän kovin vajaaksi ja ohueksi. Moni janoaa elävämpää kristillisyyttä, suurempaa Jumalan läsnäoloa ja näkyviä muutoksia elämämme tilanteisiin. Moni on täysin uupunut elämän haasteiden keskellä. Väsynyt. Kyynistynyt. Masentunut. Jumalakin tuntuu olevan täysin hiljaa. Vuosi toisensa jälkeen. Uudestaan ja uudestaan poskia pitkin valuvat katkerat kyyneleet jäävät kuivaamatta. Uudestaan ja uudestaan mieli synkkenee haasteiden keskellä. Kerta toisensa jälkeen tekisi mieli huutaa vihaisena

IK-opisto vuosisop.,vko30-32, neliöb,MJa

”Missä sinä olet Jumala? Miksi et vastaa? Etkö näe, että minä menehdyn kaiken tämän keskellä?”

Ja sitten iskee katkeruus … epätoivo … uupumus … kiukku … pettymys. Ei Jumala vastannut! Pahin tapahtui jo! Lasarus ei noussutkaan haudastaan. Voimat loppuivat. Vajosin syvimpään pimeyteen, jossa ei näy edes ohuinta auringonsädettä. Jos olen rehellinen, joudun silti miettimään, petyinkö minä todella Jumalaan vai vain omiin odotuksiini Hänestä ja siitä, mitä elämä joskus on? Toisaalta eikö Jumala nimenomaan kehota meitä etsimään Häntä ja Hänen täyteyttään? Eihän ole väärin tavoitella sitä. Eikö enemmänkin ole liian vähään tyytymistä, jos luovun janoamasta Häntä. Eikö se ole vääränlaista luovuttamista? Minähän teen vain Jumalan tahdon mukaan, kun tavoittelen Häntä ja kuitenkin petyn yhä uudestaan. Miksi?

Moni meistä kipuilee uskonelämässään kokemansa alamittaisuuden kanssa. Niin helposti huolten myrskypilvet valtaavat mielen, pimentäen sitä valaisevat auringonsäteet. Pitkän matkan elämän suolla tarvottuani alkaa maaperä lopulta upottaa. Vajoan alemmas ja alemmas eikä pohjaa tunnu löytyvän. Voimani uupuvat. ”Missä on Jumala? Miksi Hän ei ilmesty? Miten Hän voi olla niin välinpitämätön, jos Hän on olemassa?” Tuskaisimmat kysymykset ovatkin silloin: ”Onko Hän edes olemassa? Ja jos on, miksi Hän ei välitä minusta?”

Oma kokemukseni tuntuu ankkuroivan elämäni vääjäämättä synkkyyden vankilan kylmiin kahleisiin. Kahleisiin, joissa näännyn ilman virvoittavaa Jumalan kosketusta. Vaikka voikin tuntua armottomalta ja kylmältä todeta, on silti kyse vain omasta kokemuksestani. Rajallisilla aisteillani minä en näe enkä koe kaikkea, mitä on olemassa. Minä en tiedä kaikkea. Voit tietenkin kysyä, että mitä muuta sitten minulla enää on? Vaikka Jumala välittäisi minusta, mitä merkitystä sillä on, jos en voi kokea sitä? Miksi uskoisin Hänen rakkauteensa, jos Hän ei kosketa sillä minua?

Koin vuosikymmeniä, että Jumala sivuuttaa minut. Itkin vuosikymmeniä sitä, miten Kristus koskettaa muita, mutta minun sisin on syväjäässä. Kuitenkin vuosien varrella, Jumala on sulattanut eri vaiheiden kautta sisimpääni. Se ei ole tapahtunut äkillisesti, yhdessä hetkessä, kuten Apostoleille helluntaina, mutta se on tapahtunut tasaisen ja pitkällisen Pyhän Hengen työn vaikutuksena. Sitä ei tule vähätellä! Kristus on sitoutunut jokaiseen Hänen omaansa, vaikka meidän elämämme polut ja sen varrella koetut kokemukset vaihtelevatkin toisistaan.

”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.” (Room 5:6-8)

Meistä ei ollut itseämme auttamaan! Niin se on. Kaiken tuskan keskelläkin on hyvä muistaa se, että Kristus voi työstää meidän elämäämme täydellisen pimeyden keskelläkin. Silloinkin, kun me emme koe yhtään mitään. Niin tapahtui omassa elämässänikin. Kun romahdin itkien pesuhuoneen lattialle ja rukoilin Jumalaa ja pyysin Häntä tappamaan minut, jos Hän ei auttaisi, alkoi tapahtua. Kun rukoilin Häntä, että en kestäisi enää päivääkään, alkoi tapahtua. Me emme aina – syystä tai toisesta – koe Jumalaa niin läheisesti kuin haluaisimme. Emme aina saa vastaavanlaista Pyhän Hengen kokemusta kuin alkuseurakunta sai. Sitä tulee kyllä tavoitella rohkeasti ja siinä tulee olla periksiantamaton. Kaiken tuskan, kipuilun ja epätoivon keskellä tulee kuitenkin muistaa ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä löytyvät rohkaisevat sanat:

”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1.Joh. 4:9-10)

Ei Jumala hylkää meitä, vaikka vuosikymmeniä olisimme kokeneet alamittaisuutta elämässämme. Ei kyse ole meistä tai meidän kokemuksistamme. Ei kyse ole siitä, miten meillä menee. Ei kyse ole siitä, kuinka väsyneitä, pettyneitä tai uupuneita olemme. Jumala voi ilmestyä täydellisen pimeyden keskelläkin ja mikään ei ole voimaannuttavampaa kuin huomata, että täydellisen pimeyden keskelläkin Jumala kykenee toimimaan meidän elämässämme. Vaikka olisit odottanut vuosikymmeniä Hänen kosketustaan, älä luovuta. Kyse ei ole meistä, vaan Hänestä!

”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se, että Jumala armahtaa.” (Room. 9:16)