Ihmisiä ja ilmiöitä: Onnellisuusprofessori Markku Ojanen: Iloa ja elinvoimaa ikävuosiin

Olet ihana!

 

Miten vaikeaa onkaan kuunnella pyhyyttä tihkuvien lasiovien läpi Jumalaa, joka pyörittää kosmosta oikean kätensä sormilla ja on kuin malttamaton kertomaan sydämensä salaisuuden.

Sinun kuvasi täyttävät salin, jonka kautta jokainen maan päällä elävä kolhittu sotilas on kulkenut. Isä on liimaillut kuvia Sinusta, ajasta ennen kuin muistat ja siitä tulevasta, jota niin murehtien pidätät. Sinä olet enkelien asuissa eikä vain niissä, vaan Rakastetun Pojan sydämeen verisiteellä ikuisesti ommeltu.

Perheniemi neliöb. 17.-23.6.

”Näettekö, nyt se kierähti!” Ehkä enkeli Mikaelista tuntuu, että samat sanat ovat tanssineet seitsemänaskelisen Valtaistuimen joka kaiverruksessa ennenkin? Mutta kun Isän sydän liikahtaa, taivas on onnesta sijoiltaan.

Jotain alas laskeutunut Poika yritti kertoa, mutta miten kertoa ihmisen sanoilla sellaista, mikä on puhtaasti Pyhää ja Isän olemuksessa ikuisesti kätkettyä?

”Teidän jokainen hiuksenne on laskettu! Olikohan Pietari tuuheatukkainen? Ehkä Jeesuksen piti katsella kyseistä saarnatekstiä edeltävänä aamuna kampaansa takertuneita tuhansia pieniä kiehkuroita ja kuin varmistaa: ”Iskä, olihan Sinun sydämesi oikeasti juuri niin rakastava kuin sitä iäisyyden ennen Kutsumustani sain iloilla juoda?”

Kun astelet raajarikkona elämäsi miinakentällä; Kun tuhansista ajatuksistasi yksikään ei jaksa uida yli toivottomuuden tuiman virran; Kun katsot aamulla peiliin ja näet kaunottaren sijasta pelkäämäsi hirviön, silloin saakoon Mikael kiitää taivasjuoksua luoksesi ja julistaa Luomakuntaa sanoillaan ylläpitävän Hallitsijan kumoamattoman uutisen: ”Sinä Jumalan taisteleva, rakastettu lapsi! Jumala on tänään ilmoittanut suurista illallisista, jotka pidetään erityisen arvohenkilön kunniaksi! Sinun kunniaksesi!

Jotain liikahtaa sisälläsi. Oliko se unta? Minäkö, repaleinen, likainen, pimeään piiloutuva, yhä uudelleen epäonnistuva saisin istua ilon illallisilla kaikkien pyhien joukossa? Minäkö saisin Isän salaisia onnen vilkaisuja tunti toisensa perään?

Avonaisen ikkunan kautta pieni tuulenpoikanen kutittaa kostuneita silmäripsiäsi. Avaat luomesi ja katsot hetken aikaa arkista todellisuutta iankaikkisen kutsun siivilöimänä.

”Tule rakkaani, tule ihanani siihen läsnäoloon, jonka Minä yksin olen sinulle ostanut. Tule, juuri sinä, tule, koska Minä en sinua jätä. Minä näen sinut haavojeni läpi, sinä itsellesi musta, mutta minulle verellä pesty!”