Kirjoittanut
Herskyttelin herätysliikkeistä viime Kotimaa-lehden kolumnissani (löytyy myös täältä). Kirjoitin, että olen viidesläinen ja viides herätysliike on se, jossa yhdistyvät neljän aikaisemman parhaat puolet. Sekös sai muutamat lukijat kimmastumaan. Viides liike on joidenkin mielestä kaiken pahan alku ja juuri kirkossamme. Niinpä niin, en yhtään epäile, etteikö tähän kristillisyyden suuntaan olisi yksi ja toinen loukkaantunut. Ja ettemmekö me olisi matkan varrella ahdistaneet ihmisiä sellaiseen kaavaan, johon he eivät koe mitenkään mahtuvan.
Tällainen evankelioiva herätysliike on vähän hankala, koska uskoontulovaatimuksineen se vetää uskon ja epäuskon rajaa selvemmäksi, eikä tällainen miellytä kaikkia. Näissä rajanvedoissa olemme epäilemättä syyllistyneet myös sellaisten barrikadien korottamiseen, jolla olemme suotta karkottaneet ihmisiä luotamme. Opillinen linjanveto kuuluu myös kutsumuksemme. Sekään ei luonnollisesti sovi kaikkien pirtaan. Meidän olisi hyvä ymmärtää, että kaikki kristityt eivät yksinkertaisesti ole opillisesti orientoituneita, jolloin heidän on vaikea ottaa harteilleen tiukan opillista kaapua.
Nyt kirjoitan ikään kuin omilleni, kun sanon, että nykypäivän herätyskristillisyydessä olisi todellakin aihetta parannukseen siellä sun täällä. Meille on syntynyt ajatus, että juuri meidän putiikissamme on kaikkein oikein usko, niin kuin saattaa ollakin. Mutta ovatko kaikki maailman kristityt, jotka eivät tunnustaudu meikäläisiin korostuksiin, enemmän tai vähemmän väärässä? Vainko tunnustuksellinen luterilaisuus on säilyttänyt puhtaan evankeliumin tässä maailmassa? Jopa jossain suomalaisessa seurakunnassa saattaa olla ihan oikeaa uskoa, vaikka siellä ei olisi kuultu meikäläisistä mitään!
Sanon tämän tunnustuksellisen luterilaisuuden kannattajana. Pidän evankeliumin ydintä, pelastusta yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen kautta, täysin luovuttamattomana opinkohtana. Uskonvanhurskauden oppi on kristallinkirkas aarteemme. Mutta ei se ole meidän yksityisomaisuuttamme. Raamattu uskon ja elämän ylimpänä ohjeena ja mittapuuna on kaiken hengellisen elämän perusta. Se on Jumalan sanaa, mutta minun tulkintani siitä ei välttämättä ole. Siksi yritän panna käden suulleni ja olla varovainen toisia arvostellessani.
Meillä on sama kiusaus kuin muillakin herätysliikkeillä sisällyttää oikean uskon määritelmään sellaista, mikä sinne ei varsinaisesti kuuluisi. Olemme saattaneet rakentaa ”omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoittamista ja ruumiin kurittamista vaativia käskyjä, jotka tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä” (Kol. 2:23).
Tällainen oman liikkeen ruoskiminen voi olla hiukan kohtuutonta ja mitä suurinta farisealaisuutta. Silti siihen liittyy kipeitä kysymyksiä siitä, ettemme evankeliumin ja oikean opin puolustajina sulkisi itseämme sellaiseen norsunluutorniin, jossa ei kohdata sitä kirkkoa ja sitä maailmaa, jota varten me olemme olemassa.
