Kirjoittanut
Kun Anne ja Janne Harjukosken kanssa keskustelee, huomaa heidän ymmärtävän toisiaan välillä jo puolesta sanasta tai pelkästä katseesta.
Tämä on pitkälti 24-vuotisen avioliiton mukanaan tuomaa yhteisymmärrystä, mutta varmasti osansa on myös sillä, että heidän yhteistyönsä alkoi jo ennen seurustelua. Yhteinen kutsumus on vienyt pariskunnan työhön romanien pariin Eurooppaan.
Anne ja Janne tutustuivat Kaustisen ja Veteli-Halsuan helluntaiseurakuntien yhteisissä nuortenilloissa. Nuoresta iästä huolimatta he olivat mukana toiminnassa aktiivisesti: musikaalinen Anne oli usein pianon takana ja Janne puheliaana miehenä juonsi iltoja.
– Tutustuttiin ystävyyden merkeissä ja opittiin näkemään, että hengellistä kutsua työhön on molemmilla. Se yhdisti meitä jo ennen ihastumista, kertoo Anne.
– Kiinnitin huomiota Annen kutsumustietoisuuteen ja pidin hienona sitä, että Anne halusi palvella Jumalaa omilla lahjoillaan, Janne jatkaa.
Kyllä lähetystyölle ja yhteiselle elämälle
Kun Anne tuli 10-vuotiaana lastenleirillä uskoon, hän kiinnostui lähetystyöstä. Kohokohtia olivat ne seurakunnan tilaisuudet, joissa lähetystyötekijät kertoivat kokemuksiaan. Jo varhaisessa vaiheessa Annen rukouksiin nousivat erityisesti Afrikan lapset.
Anne opiskeli sairaanhoitajaksi. Hän ajatteli, että niitä taitoja voisi hyödyntää missä päin maailmaa vain. Tietynlainen lapsuuden unelma täyttyi, kun hän teki opintoihin kuuluvan harjoittelun Ugandassa. Tuo aika vahvisti lähetyskutsua entisestään, mutta yhden ehdon Anne huokaisi Jumalalle:
– Olen valmis lähtemään, mutta en pysty tähän yksin. Tarvitsen vierelle puolison, jonka kanssa jakaa kutsua.
Tuleva puoliso Janne oli tullut uskoon 15-vuotiaana. – Koin yleisesti kutsumusta hengelliseen työhön ja palvelemiseen. Lähetyskäskyn osalta ajattelin, että se koskee kaikkia, ja jos Jumalalla on siinä minulle käyttöä, niin olen valmis.
Seurusteluvaiheen lähestyessä lähetystyö nousi usein keskusteluihin. Annen kutsumustietoisuus ei säikäyttänyt Jannea pois, vaan pikemminkin lähensi heitä.
Olen valmis lähtemään, mutta en pysty tähän yksin. Tarvitsen vierelle puolison, jonka kanssa jakaa kutsua.
Bosnia kutsuu
1,5 vuoden seurustelun jälkeen Anne ja Janne menivät naimisiin ja perustivat perheen. Vuonna 2006 he muuttivat Bosnia-Hertsegovinaan viideksi vuodeksi koordinoimaan Fidan romaniyhteisön kehitysyhteistyöhanketta Tuzlan kaupungissa. Iso osa työtä oli kummilapsiohjelman käynnistäminen. Tuzlan romanilapset ovat edelleen Fidan kummikohteena, ja Harjukosket iloitsevat työn hyvistä hedelmistä. On ollut hienoa nähdä, että osa tutuista lapsista on valmistunut jopa ammattiin saakka.
Bosnian romaniyhteisöjen haasteet konkretisoituivat terveysaiheisissa kerhoissa. Kuinka opettaa hammasystävällisestä ruokavaliosta, kun ainoa, johon perheellä on varaa, saattaa olla sipsipussi? Tai puhua käsienpesun tärkeydestä, kun kodeissa ei ole lainkaan juoksevaa vettä? Harjukosket pitivät tärkeänä pohtia haasteita ja mahdollisia ratkaisuja yhdessä romanien kanssa. Näin muutoksiin sitouduttaisiin paremmin.
Ruokailu oli aina tärkeä osa lastenkerhoja, sillä moni lapsi ei välttämättä ollut syönyt sinä päivänä mitään. Myös käsienpesua oli tarpeellista opettaa, sillä huonosta hygieniasta johtuen lapsilla oli paljon ripulitauteja.
– Käsienpesua me hiottiin lasten kanssa melkein se viisi vuotta. Pari ensimmäistä vuotta se oli tosi hankalaa, mutta viimeisenä vuotena, kun tulin kerhopaikalle, lapset olivat jo valmiina käsienpesujonossa. Monesta se voi tuntua pieneltä saavutukselta, mutta se todella oli saavutus, ja uskon, että lapset ovat jollain tasolla pystyneet jatkamaan sitä taitoa, kertoo Anne.
Hyviä muistoja ja rukoustaakkaa
Bosniassa asumiseen osuivat ruuhkavuodet lapsiperheen arjessa. Tuzlaan saapuessa perheen vanhin lapsi Emma oli 6-vuotias ja Aatu 3-vuotias. Lapset sopeutuivat hyvin ja oppivat kielen vanhempiaan nopeammin.
– Lapsiperheen arki vieraassa maassa oli ajoittain tosi haasteellista, mutta jälkeenpäin on lasten kanssa puhuttu, että se on ollut meidän perheemme parasta aikaa. Ei koskaan olla oltu niin paljon yhdessä kuin siellä, kertoo Janne hymyssä suin.
Työtä romaniyhteisön keskellä oli laidasta laitaan: terveystarkastuksia, nuorteniltoja, rakennushommia ja naistentyötä. Veipä Janne maahan salibandykin! Oli ainutlaatuista, että uusi laji tuli maahan juuri romanien kautta.
– Se nosti heidän itsetuntoansa. Salibandyn kautta opeteltiin yhdessä monia tärkeitä taitoja, kuten tiimityötä, ajoissa paikalle tuloa ja säännöllisyyttä, Janne summaa.
Vapaa-ajallaan Anne ja Janne viettivät mahdollisimman paljon aikaa paikallisten kanssa. Heille on aina ollut tärkeää rakentaa yhteyksiä ja kertoa siitä, mihin heidän oma toivonsa perustuu.
Harjukosket muistelevat aikaa Bosniassa kiitollisena. Se opetti paljon tulevaa varten.
– Vastuulliset tehtävät ja monikansalliset tiimit toivat ison harppauksen omaan kasvuun kaikilla alueilla. Bosnian aika antoi valmiutta monenlaisiin kriisitilanteisiin, mihin Jumala on vienyt sen jälkeen, kokoaa Janne.
Rukoustaakkana sydämelle jäivät Bosnian sodan jättämät haavat. Maa ja ihmiset kaipaavat parantumista. Myös hengellistä herätystä tarvitaan.
Vastuulliset tehtävät ja monikansalliset tiimit toivat ison harppauksen omaan kasvuun kaikilla alueilla. Bosnian aika antoi valmiutta monenlaisiin kriisitilanteisiin, mihin Jumala on vienyt sen jälkeen.
Kasvuvuodet Suomessa
Bosnian jälkeen tuli jakso, jolloin Janne toimi Kaustisen helluntaiseurakunnan pastorina sekä Fidan romanilähetystyön koordinaattorina. Annen vastuulle jäi pitkälti lasten ja kodin hoito oman päivätyön lisäksi.
– Tuo aika on ollut ehkä haasteellisin oman kutsumuksen toteuttamisessa. Matkustin paljon työn puolesta yksin ja samalla tiesin, että Anne kantaa samaa kutsumusta, mutta se on nyt vähän erilaisessa muodossa, Janne muistelee.
Harjukoskille oli erityisen tärkeää oman perheen ja lasten hyvinvointi. Se ei saanut haaksirikkoutua vanhempien kutsumuksen vuoksi. He luottivat siihen, että aika toteuttaa kutsumusta yhdessä tulee vielä, vaikka välillä heräsi epäilyjäkin.
– Kyllä mulla oli rauha sydämessä siitä, että se työ, mitä Suomessa tein, oli osa kutsumustani. En voi kuitenkaan kieltää, että välillä mietin, että onko lähetyskutsu osallani enää niin varmaa, kertoo Anne.
Fidan romanityö laajeni ja vahvistui, ja lapset saivat kasvaa hyvään aikuisuuteen Kaustisen kodissa. Anne sai tärkeitä työkaluja työstään psykiatrisena sairaanhoitajana. Hän kävi myös Iso Kirja -opiston kaksivuotisen terapeuttisen sielunhoitokoulutuksen. Tuolle tietämykselle on ollut tarvetta nykyisellä työkentällä.
Paluu kentälle kahdestaan
Tämän vuoden alussa Anne ja Janne muuttivat Kroatian Osijekiin koordinoimaan Fidan romanityön kohteita itäisessä Euroopassa. Työ on laajaa, ympärivuotista lähetys- ja avustustyötä 12 maassa. Ideana on auttaa aina siellä, missä eniten tarvitaan, vahvistaen paikallisia kumppaneita. Kroatia oli helppo valinta asuinmaaksi, sillä sen kieli on jo ennestään tuttu Bosnian ajoilta. Maasta on myös hyvät kulkuyhteydet kaikkialle.
Keveys Jannen äänessä kertoo, kuinka paljon helpompaa on tehdä työtä yhdessä.
– Kyllä on hyvä olla taas tiiminä matkassa. On tärkeää, että Anne pystyy katsomaan yhteisöjä naisen näkökulmasta ja tukemaan romaninaisia. Hänen kauttaan saan myös tärkeää apua toimistotyöhön.
Anne naurahtaa. Hän tietää, että Janne on omimmillaan ihmisten kanssa, ei toimistotöissä.
– Koen, että mun tärkein tehtävä on olla Jannen tukena ja rinnalla. Sitten tulee se kaikki muu, mitä Jumala antaa tehtäväksi. Haluan tehdä työni niin hyvin kuin pystyn, hän kertoo.
Ukrainan sota mullisti arjen
Venäjän hyökkäys Ukrainaan mullisti hetkessä miljoonien ihmisten elämän. Myös Harjukoskien arki muuttui, kun he lähtivät saman tien auttamaan pakolaisia rajalle. Sota oli lähes koko ajan läsnä. Aamulla ensimmäisenä Anne ja Janne katsoivat uutisista, mitä yön aikana oli tapahtunut. Samalla puhelimissa oli jo sata viestiä joka puolelta. Iltaisin viimeisenä he tekivät vielä raportteja ja antoivat haastatteluja lehtijuttuihin. Käytännön kiireen keskellä oli iso tunnetaakka.
– Ihmiset ja heidän tunnekokemuksensa eivät olleet meille vain numeroita, vaan kyllä ne tulivat iholle, kertoo Janne.
– Meidän sydämiämme raskautti myös se, että näinkin ison kriisin keskellä nähtiin paljon tilanteita, joissa romanipakolaiset olivat aivan eri kastia muihin nähden, Anne jatkaa surullisena.
Kaiken keskellä oli kuitenkin hienoa nähdä, kuinka pakolaiset saivat hädän keskelle konkreettista apua ja tukea sekä kuinka suomalaiset lahjoittajat lähtivät mukaan.
– Uskon, että erityisesti Suomen romanien luottamuksen kannalta oli tärkeää, että rajalla oli auttamassa ja raportoimassa heille jo ennestään tutut henkilöt. He pystyivät luottamaan, että apu Fidan kautta menee perille myös romaneille, huomioi Janne.
Miksi ihmeessä romanit?
Harjukoskien halu tehdä töitä juuri romanien parissa saa monesti aikaan hämmästelyä eri maissa. Miksi ihmeessä -kysymyksiin he ovat valmiina vastaamaan, että juuri siksi. He haluavat mennä sinne, minne muut eivät niin helposti mene. He tahtovat olla syrjityn ja alaspainetun puolella. He näkevät romaneissa jotain hyvin arvokasta.
– Romanien parissa kohtaa sellaista aitoutta, että heidän kanssaan on mahtava tehdä työtä. He ovat Jumalan luomia ja myös hänen rakkautensa kohde, perustelee Janne.
Kaikesta näkee ja kuulee, että Anne ja Janne kunnioittavat ja rakastavat romaneja. Aitouden lisäksi he ihailevat romanien kykyä kohdata ihminen sellaisena, kuin hän on. Myös Kristus-keskeisyys vaikeidenkin elämäntilanteiden keskellä puhuttelee.
– Vieraanvaraisuus häikäisee. Vaikka ihminen on todella köyhä, niin hän haluaa jakaa sen, mitä hänellä on. Se koskettaa ja saa pyytämään Jumalalta samanlaista sydäntä, että voisimme olla anteliaita ja vieraanvaraisia sekä siunata toisiamme.
Anne myötäilee ja jatkaa:
– Ollaan tosi kiitollisia siitä valtavasta huolenpidosta ja lämmöstä, mitä on Suomessakin romaneilta saatu. On saatu myös tosi paljon rohkaisua ja tukea tähän työhön.
