Kirjoittanut
Esko Murto on pastori Suomen Luther-säätiössä ja hoitaa Matteus-yhteisöään.
Tätä blogia kirjoittaessani en tiedä enää missä luvuissa TV2:n homoillan tähden eronneiden määrä menee – sen vain tiedän, että lisää tulee ja kansan (tai ainakin tiedotusvälineiden) kauhistelulla ei tunnu olevan mitään rajaa. Tässä blogissa ei harrasteta mediakritiikkiä, vaikka sekin olisi mielenkiintoinen aihe. Sen sijaan nyt pohditaan, miksi liberaalien moraalinvartijoiden on niin vaikea ymmärtää Päivi Räsästä ja hänen kavereitaan. Yritän kuvata niitä ajattelun perusmalleja, joiden tunteminen tai tuntemattomuus ratkaisee sen, onko yleensä mahdollista ymmärtää kristittyjen ajatusmaailmaa.
Ihminen on luonnostaan moraalinen olento, eli meillä on käsitys siitä, että jotkin asiat ovat paitsi hyödyllisiä, myös hyviä, toiset asiat taas ovat pahoja. Ihminen on luonnostaan myös moralistinen olento. Meillä on vahva käsitys siitä, että hyvän tekemisestä pitää saada palkinto ja pahan tekemisestä rangaistus. Monet uskonnot ratkaisevat tässä elämässä vallitsevan epäoikeudenmukaisuuden – eli pahat pääsevät kuin koirat veräjästä ja hyvät törmäävät aidanseipäisiin kerta toisensa jälkeen – siten, että kuoleman jälkeen tilit tasataan. Se, mitä tässä elämässä on tehty, saa tuonpuoleisuudessa teosta riippuen joko palkkion tai rangaistuksen.
Amerikansaksalainen teologi Franz Pieper kirjoitti dogmatiikassaan, että maailmassa on käytännössä katsoen vain kaksi uskontoa. Ensimmäinen on lain uskonto, ja tämä uskonto vastaa ja perustuu ihmisen luonnolliseen moralismiin. Lain uskonto opettaa sitä, mitä ihmisen täytyy tehdä tai olla tekemättä saadakseen siitä palkkion ja autuuden. Lain uskonnosta täysin erillinen ja sille kaikin tavoin vastakohtainen uskonto on armon uskonto – kristinusko. Kristinusko ei perustu siihen mitä ihminen tekee, vaan siihen, mitä Jumala Jeesuksen tähden meille lahjoittaa.
Suomalaisilla voi olla yleissivistyksen myötä vielä varsin hyvät perustiedot kristinuskon pääpiirteistä – esim. miksi joulua vietetään ja mitä mieltä kristityt ovat itämaisesta sielunvaellusopista. Valitettavasti yleispiirteiden tietäminen ei vielä merkitse uskonnon ytimen ymmärtämistä. Ihmiselle luontaisen ajattelutavan vuoksi suuri(n) osa suomalaisista tarkastelee kristinuskoa saman moralismin kautta, jonka perustukselle lain uskonnot rakentuvat.
Etteikö lähimmäisenrakkaus olisikaan kaiken ydin?
Kysyttäessä suomalaisilta ”miten ihminen kristinuskon mukaan pääsee taivaaseen”, suurin osa vastaa: ”noudattamalla kymmentä käskyä”. Jos suomalaiselta kysytään kristinuskon ydinasiaa, hän kertoo rakkauden kaksoiskäskyn: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi” tai ns. kultaisen säännön: ”tee toisille sitä, mitä tahtoisit itsellesi tehtävän”. Kristinuskon perustus ja ydinasia on heidän mielestään lähimmäisenrakkaus.
Onko tässä jotain vikaa? Onko rakkaus jotenkin väärin? Ei suinkaan, mutta rakkaudessa on aina lopulta kysymys siitä, mitä ihmisen täytyy tehdä toiselle ihmiselle. Sanomalla, että kristinuskon perustus ja ydin on lähimmäisenrakkaudessa, päädytään tekemään kristinuskosta vain yksi lain uskonto muiden joukossa. Tällöin ero uudenaikaisen ja perinteisen kristinuskon suhteen jää vain siihen, onko käskyjä paljon ja monimutkaisia (wanhanaikainen moralismi jossa ei saa kuunnella haitarimusiikkia eikä pistää punaista päälle) vai vähän ja yleisluontoisia (liberaali kristinusko, jossa kaikki tekeminen menee yleiskäsitteen ”rakkaus” alle). Yhtä kaikki, kristinuskon todellinen ydin jää kokonaan ymmärtämättä.
Mikä se todellinen ydin sitten on? Se on tämä: kristinuskossa on kyse Jeesuksesta – pelastajasta ja vapahtajasta, jonka Taivaallinen Isä lähetti ihmisiä auttamaan. Jeesus opetti toki myös siitä, miten ihmisten tulee elää toistensa kanssa, mutta se ei ollut hänen päätehtävänsä. Kristus tuli siksi, että ihmiset eivät silloin kyenneet, eivätkä sen jälkeenkään kykene toteuttamaan täydellisen lähimmäisenrakkauden vaatimusta.
Kristinusko ei ole olemassa vastatakseen yksilön kysymykseen ”Miten minusta voisi tulla hyvä ihminen?” tai yhteisön kysymykseen ”Miten ihmiset voisivat toteuttaa oikeudenmukaisuuden ja rakkauden keskuudessaan?” Kristinusko on vastaamassa kysymykseen: ”Me, jotka emme kykene täyttämään rakkauden vaatimusta vaikka kuinka yritämme, mistä meille löytyisi armo ja anteeksiantamus?”
Kristinuskon sanomana ei ole se mitä ihminen tekee tai miten ihminen rakastaa, vaan se, miten Jumala on rakastanut meitä ja miten Kristus Jeesus on kuollut kaikkien syntisten sijasta, ja kuinka sen tähden meillä on rauha Jumalan kanssa. Totta kai kristinuskollakin on sanansa sanottavana rakkauteen ja oikeudenmukaisuuteen. Mutta se kaikki rakentuu tämän ytimen ympärille ja sen varaan.
Totuuden puhuminen syventää väärinkäsitystä
Kun kulttuurin arvot ja tottumukset yhä enemmän eroavat kristillisen ajattelutavan käsityksistä, sitä polttavammaksi kristityille tulee tarve pitää esillä ja puolustaa kristillistä etiikkaa: miksi elämä on pyhää, miksi rajoittamaton sukupuolisuus on väärin, miksi heikkoja pitää puolustaa ilman taloudellista hyötyä jne.
Ja kuitenkin tähän liittyy raastava ongelma. Mitä enemmän kristityt keskustelevat julkisuudessa homoseksuaalisuudesta, avoliitoista, abortista, sosiaalisesta eriarvoisuudesta, ympäristönsuojelusta yms. (kaikki tärkeitä aiheita!), sitä lujemmin kristinuskon ydintä vain heikosti tuntevan väestön parissa (suurin osa suomalaisista) vahvistuu käsitys siitä, että kristinuskossa keskeistä ovat ”tee” ja ”älä tee”. Mitä enemmän puhutaan siitä, että Raamatun mukaan jokin asia on syntiä tai jokin toinen asia ei, sitä vahvemmin ihmisten mieliin piirtyy kuva siitä, että Raamattu on olemukseltaan lakikirja, jonka tarkoitus on vain kertoa ihmiselle mitä hän saa tehdä ja mitä hän ei saa tehdä. Surullisella tavalla, mitä enemmän kristityt pitävät esillä yhtä totuutta (kristillinen etiikka) sitä kauemmas kuulijoiden mielistä häviää vielä tätä totuutta tärkeämpi totuus – nimittäin Kristuksen ristinkuolema ja syntien anteeksiantamus.
Kristityt eivät tätä tahdo, eivät tietenkään. Jokainen vähänkin tervettä oppia tunteva kristitty tietäisi kysyttäessä kertoa, että pelkkä synnin vältteleminen ei vie ketään taivaaseen, että ihan jokainen meistä on syntinen, ja että kristinuskon ytimessä on nimenomaan syntisille ihmisille luvattu Jumalan armo. Ongelma vain on se, että ei kukaan tätä kysy. Kristityiltä tivataan vastauksia ”tee” – ”älä tee” -luokan moraalisiin debatteihin. Kristitylle on mediassa varattu noidanpolttajan rooli, ja joka kerta kun kristitty (sinänsä aivan oikein) puhuu siitä että jokin on syntiä, tämä käsitys vain vahvistuu yleisön mielissä.
Armollisuuden lain armoton taakka
Tämä johtuu siitä, että kaikki ihmiset ovat luonnostaan moralisteja, ja kaikkein parhaat moralistit ovat oppineet saarnaamaan yksittäisten tekojen tai tekemättömyyksien sijasta armollisuuden lakia. Se on armollisuutta, jonka huomio on ihmisten teoissa: osoitatko sinä riittävästi tukea ja hyväksyntää toiselle, oletko sinä tarpeeksi armollinen ja avaramielinen vähemmistöä kohtaan, pystytkö sinä rohkeasti ja järkähtämättä puolustamaan sen taikka tämän oikeuksia.
Tällaisen armollisuuden ytimessä on aina ihminen ja se, mitä hän tekee ja miten hän armahtaa. Tällaisen armollisuuden lain mukaan syntiä ei soviteta eikä anteeksi anneta – se vain kielletään. Syntiä ei enää ole. Siksi toimittaja, vain vaivoin järkyttyneisyytensä peittäen, kysyi Päivi Räsäseltä: ”oletko sinä siis sitä mieltä, että hän tekee syntiä?” Sillä tässä armollisuuden laissa suurin pahuus on sen sanominen, mikä kristitylle on aivan luonnollinen asia: me todellakin teemme syntiä.
Tältä se minusta vaikuttaa.
