Kyseenalainen kynnyskysymys

 

”Herätysliikkeille vaaditut sanktiot saavat varmasti monet kannattajat kysymään kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä. Mikä on kirkon ratkaisu tässä tilanteessa? Miten ”moniääninen kirkko” kohtaa ne jäsenensä, jotka eivät lämpene kirkollisille uudistuksille?”

Näin kysyy tutkija Hanna Salomäki muun muassa Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessa ja Seurakuntalainen. fi uutissivulla. Hyvä kysymys. Itse kysyisin myös, millä oikeutuksella sanktioita on vaadittu.

Perheniemi trp.sh-neliö vkot25.-26.

Kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä, ja jonkin verran suppeammin kirkkolaissa, todetaan:
”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Kun seuraa lähetysjärjestöjen tuesta vellovaa keskustelua tuntuu aiheelliselta muistuttaa tästä kirkon tunnustuspykälästä. Tietyn virkanäkemyksen (kyllä naispappeuteen) tunnustaminen tuntuu nimittäin siinä keskustelussa usein olevan ratkaisevampi tekijä kuin se, että yhtyy kirkon tunnustukseen. Hyvin harva on kiinnostunut siitä, miten siihen suhtaudutaan, mutta jos edustaa perinteistä virkanäkemystä (ei naispappeuteen), joka noin 2 000 vuotta on ollut vallitseva kristillisissä kirkoissa, ja edelleen on useamman kirkon näkemys, syntyy vaikeuksia. Perinteinen virkanäkemys näyttää riittävän syyksi ryhtyä rahallisiin sanktioihin.

Jos perinteinen virkanäkemys olisi ristiriidassa kirkon tunnustuspykälän kanssa voisi virkanäkemykselle annettu ratkaiseva rooli olla perusteltu. Mutta nyt näin ei ole. Kirkko on yksiselitteisesti ja toistuvasti todennut, ettei kumpikaan virkanäkemys ole harhaoppinen. Perinteinen virkanäkemys on siis linjassa kirkkolain ja kirkkojärjestyksen ensimmäisen pykälän kanssa.

Lisäksi on niin, että kaikkien kirkon lähetysjärjestöjen hyväksymien periaatteiden mukaan lähetystyötä tehdään yhteistyössä paikallisten kirkkojen kanssa ja niiden ehdoilla. Jos naispappeus hyväksytään paikalliskirkoissa toimii lähetystyöntekijät sen mukaan, jos ei hyväksytä toimitaan sen mukaan. Niiden järjestöjen kohdalla, jotka ovat perinteisen virkanäkemyksen kannalla, yleiseksi oletukseksi on kuitenkin otettu, etteivät kunnioita näitä periaatteita. Sen sijaan en ole nähnyt, että olisi asetettu kyseenalaiseksi naispappeja hyväksyvien järjestöjen edustajien kykyä olla julistamatta omia näkemyksiään lähetystyössään. Miksi?

Ei tunnu uskottavalta, että motiivi olisi edistää lähetysmaissa asuvien ihmisten mahdollisuuksia tulla osallisiksi kristillisestä sanomasta sanoin ja teoin.

Kysymykseen motiivista voi vastata vain he, jotka nyt tuntuvat tekevän kirkon hyväksymästä virkanäkemyksestä suuremman asian kuin Herran, kirkolle ja kaikille kristityille antamasta lähetystyötehtävästä.

Suorastaan kafkamaiselta tuntuu se, että osa kirkon hyväksytyistä lähetysjärjestöistä saavat kärsiä taloudellisista sanktioista kirkon hyväksymän virkanäkemyksen takia. Minulla tämä ei niin sanotusti mene jakeluun.