Elämäntaito: Vatikaanin uusi dokumentti listaa ihmisarvon “raskaat loukkaukset” – Ihmisellä on oikeus elämään, ei kuolemaan

Haluatko ihan omasta tahdostasi?

 

“Saatana vastasi Herralle: “Suottako Job pelkää Jumalaa?” Job 1:9

Jobin kirja on jotenkin ollut minulle kuin suljettu aarrearkku. Kirjassa puhutaan kärsimyksestä, mutta miten vanhuuttaan Kirjoitusten sisään käpertyvällä runoelmalla olisi kerrottavaa minulle, tänään vikamielellä punastuvalle rivitallatulle?

Perheniemi Neliöb. 15.-21.4.

Job alkaa elämän painaessa yhä pienemmäksi puhua teologian korkeuksien sijasta tavallisen ihmisen äänellä. Sitä ääntä kuuntelen, luen ja kuin näen yhä alemmas putoavan miehen hapuilevaa, tuskan rusentamaa sanaharhailua.

Roolin saavat myös päähenkilön elämän menettämistä läheltä mutta niin kipeän etäältä seuraavat Valtakunnan ovenvartijat. Job putosi korkealta ja korkeiden näkymien omistajat olivat hänen vertaisiaan kunniassa – mutta ei, ihme kyllä elämässä.

Laitan kuin silmät kiinni Jobin sanataituruudessa. Sanat ovat taltioitu myöhemmin, mutta jälkeenpäin kirjoitettunakin ne ovat kuin loputtoman kujanjuoksun liian vasemmalla kiertävät askeleet.

Ystävät ovat meidän toivomme selvitä äkkisyvästä, päästä pois pahan sokeuttamilta omilta tuhovimmoilta tai laskeutua vaarallisen Jumalaa tietäviltä yläportailta aina sinne, missä kuuluu kauniisti valmistetun ja kiiltokuvioilla maalatun ihmisparan astianmakuinen vaikerrus.

Job kaipaa kipeästi apua. Hän juoksee seitsemästi ulos kuin palavasta talosta rivissä seisovien vesiletkujen haltijoille, ja huutaa: “Ei, älkää tutkiko palon syytä, sammuttakaa ensin kipuni!”

Kysymys meille on kipeän ajankohtainen. Niin, miten minä kykenen tänään olemaan virtaava vuono edes yhdelle Jobille? Onko minulla mitään sanottavaa? Mitä, jos en oikein haluaisi kuunnella vaan tutkia ja todeta, jos en jaksaisi kulkea vierellä vaan laittaa minua pelottavan lähelle tuleva kokemus turvallisen mitan päästä kauko-ohjattavaksi?

Seitsemän käsittämätöntä huutoa. Neljä eri näkökulmaa antaa huudolle turvalliset, ihmisen kokemuksia myötäilevät turvarajat. Mutta tuliko Job sanoilla autetuksi? Se kannattaa tutkia omasta oppikirjasta.

“Kukaan heistä ei puhunut… sillä he näkivät, että hänen tuskansa oli hyvin suuri.” Alussa taisi kaikki mennä hyvin. Job lyyhistyi, oli rajun alastomasti ja mistään tukea saamatta ystäviensä katseiden alla. Mitä Job tunsit rysähtäessä eleganteista herrasmiesklubista kasaksi luuta ja nahkaa?

“Miksi?” Kysymys oli niin kipeä, että se sattui yhtä paljon kuin Mariaan rikkoessaan elämänsä Jeesuksen arvoiseksi tuoksu-uhriksi. Se oli kysymys, joka olisi kuulunut antaa lentää vapaana ja kasvattaa uhmakasta haurauttaan ystävyyden hiljaisessa myötävaikerruksessa.

“Ei kukaan halua olla kanssasi vapaaehtoisesti, Jumala!” oli Saatanan taivasta koetteleva haaste. Jumala oli niin uskalias, että uskalsi pyhyyttä iskevän riitasoinnun päästä kaitselmuksen melodiaan. Job oli kuin koekaniini, käsittämättömän vedonlyönnin uhri, joka joutuisi putoamaan ilman kenenkään turvallista katsetta.

Miten rakas Job jaksoit olla, vain olla, pysyä mieli rikottuna kutsumussasi olla sanoitettuna aina uusilla, toisen varmalla kiihkeydellä Jumalaa puolustavilla opeilla? Miten jaksoit olla valokeilassa kuitenkin ei-nähty, hengellisenä johtajana ainoa, joka istui vertaistesi saunaillassa tunti toisensa jälkeen kyyneleet luokiteltuina?

Job kaipasi Jumalaa. Hänen elämäänsä iskettiin sellaisella voimalla, joka vaati syyllistä – muuten ystävätkin joutuisivat liian lähelle heidän pelkojaan.

“Miksi?” kysymys on kuin sielun vikatilaan saava kaatumatauti. Se pitää lokeroida ja Jumala pitää voida määritellä ihmisten kaulapantaan. Eikö muuten kaikille voisi käydä sellaisia menetyksiä, joita pitää voida välttää juuri Jumalan antamilla, loogisilla ohjeilla?

Ystävät kaatuivat korkealta. He vapisivat oppikirjojen kahistessa, antoivat kaikki ihmisen vastuuta koskevat, sukupolvien kokemuksen muovaavat vastaukset. Mutta Job ei suostunut pukeutumaan tekopyhyyteen.

Ajatella, että ensin hiljaisen viikon aiheuttanutta kauheaa kohtaloa seurasi kiivas tietäminen. Pääsikö Jumalan palasiksi salliva ihminen edes välillä lepäämään auttajien muuttuessa puolustamaan omaa turvarajaansa?

Jobin kirja opettaa laittamaan käden suun eteen, tulemaan lähelle ja uskaltamaan kuunnella. Se taito oli Jobin aikana täysin alkeellista. Alimmaksi runneltu joutui runnelluksi vielä alemmaksi.

Job oli rohkea, hän kääntyi paristi katsomaan aran haastavasti kysymyksen: “Oletteko varmoja, ettette ole huomenna samassa koko elämän menettämisessä?

Ystävät olivat varmoja. Job oli päättänyt huutaa Jumalaa. Kaipaus tulla kuulluksi jäi kohtaamatta. Viiltävä kipu ei ollutkaan yhteinen vaan se puristettiin hallittaviin muotteihin.

Job, en ole veroisesi. En millään tavalla. Mutta Iskä anna minun muistaa: Sinä olet Pyhä Kaikkivaltias. Kanssasi tarina on alastomana vaatetettu, jos ei tänään, ehkä joku päivä.

Onneksi Sinä olet. Se riittää.

Julkaistu myös Yksin armosta -sivustollamme.