Sota ei riko vain rakennuksia, vaan se repii rikki perheitä, ystävyyssuhteita ja ihmisen sisäisen maailman. Moldovan Gagauziassa, Comratin seurakunnan suojissa, kaksi eri sukupolven naista kohtaa. Natali ja Lilian kantavat kumpikin mukanaan kaipausta kotimaahansa Ukrainaan ja surua sodan seurauksista.
Comratin seurakunnassa käy hiljainen puheensorina. Täällä vapaaehtoiset, kuten seurakunnan aktiivi Ilia, ovat olleet etulinjassa vastassa, kun pakolaisvirta Ukrainasta alkoi. Kahden naisen tarinat piirtävät kuvan siitä, mitä tarkoittaa jättää kaikki ja aloittaa alusta vieraassa maassa.
Natali: Ukrainan tytär Gagauziassa
Natali syntyi vuonna 1985 Odessan alueella. Hänen sukupuunsa juuret ovat syvällä historian myllerryksissä: isoisä oli kotoisin Moldovasta, mutta joutui Stalinin pakkosiirtämäksi Keski-Aasiaan. Natalin isä kantoi ”kulakin” eli luokkavihollisen leimaa, kunnes pääsi palaamaan Ukrainaan ja avioitui gagauzinaisen kanssa.
Natali on ammatiltaan ompelija. Hän ehti työskennellä Odessan vaatetehtaassa 12 vuotta ennen sodan syttymistä. Vaikka Natali puhuu ukrainaa, gagauzia ja bulgariaa, hänen ”sydämensä kieli” on venäjä. Silti identiteetti on selvä.
– Olen sydämeltäni ukrainalainen. Vaikka olen nyt Gagauziassa, koen olevani vieraassa maassa. Ukraina on kotimaani, Natali sanoo hiljaa.
Sota toi mukanaan paitsi kauhun, myös välirikon sukulaisten välille. Venäjällä asuvat serkut eivät vastaa viesteihin.
– Sota on tullut perheidemme väliin. Osa sukulaisista uskoo propagandaa, osa taas pelkää puhua, koska pelkäävät puhelunsa tulevan kuunnelluksi.
Marraskuussa 2023 Natali teki raskaan päätöksen ja lähti Ukrainasta 5- ja 8-vuotiaiden tytärtensä kanssa. Nyt he elävät Comratissa YK:n avustuksen varassa. Budjetti on tiukka: 220 euron kuukausituesta puolet menee vuokraan ja kuluihin. Jäljelle jäävällä sadalla eurolla on selvittävä kuukausi, mutta tyttäret pääsevät kouluun ja harrastamaan voimistelua. Se antaa toivoa tavallisesta arjesta.
Lilianin pako liekkien keskeltä
Lilian edustaa eri sukupolvea. Vuonna 1958 Harkovassa syntynyt ekonomi ehti nähdä Neuvostoliiton nousun ja laskun. Hänen elämäänsä on varjostanut aiemminkin suuri katastrofi: hänen palomiehenä toiminut aviomiehensä invalidisoitui Tšernobylin onnettomuudessa.
Sodan syttyessä perhe ei olisi halunnut lähteä. Päätös kypsyi vasta, kun viereiseen kerrostaloon osui raketti tuhoten kolme ylintä kerrosta.
– 4.3.2022 lähdin mieheni, tyttäremme, hänen miehensä ja heidän kahden lapsensa kanssa pakomatkalle. Lähtiessämme venäläiset joukot olivat vain kilometrin päässä kodistamme. Naapuritalo paloi, kun ajoimme pois. Otimme mukaamme vain vähän vaatteita ja paperit, sillä uskoimme palaavamme pian, Lilian muistelee.
Pako kesti kolme päivää. Perhe päätyi Comratiin, missä he muuttivat miehen vanhempien hylättyyn ja huonokuntoiseen taloon. Alku oli lohduton: ei ruokaa, ei rahaa. Silloin apuun tuli seurakunta ja Ilia.
– Ilia ilmestyi aina silloin, kun olimme toivottomia. Hän toi ruokaa ja joulupaketit lapsenlapsille. Seurakunta tuli luoksemme kädet täynnä apua ja rakkautta. Koimme, ettemme ole yksin.
Lilianin ääni säröytyy, kun hän puhuu sodan vaikutuksista lapsiin. Vielä täällä turvassakin lapsenlapset säpsähtävät kovia ääniä ja sireenejä. Lämmityspatterin pamaus kuulostaa pienen korvaan pommilta.
Toivo kantaa eteenpäin
Vaikka naisten kokemukset ovat raskaita, heidän viestinsä on selvä. He uskovat Ukrainan selviytymiseen, koska ”henki on vahva”. Keskustelun päätteeksi he haluavat lähettää terveisensä Suomeen.
– Paljon kiitoksia teille. Lähettämänne apu on ollut tarpeen ja se on tullut ajallaan. Auttakaa Ukrainaa jatkossakin. Me tulemme voittamaan!
Kun tapaaminen seurakunnassa päättyy, luetaan vielä Roomalaiskirjeen sanat: ”Mutta toivon Jumala täyttäköön teidät kaikella ilolla ja rauhalla uskossa, niin että teillä olisi runsas toivo Pyhän Hengen voiman kautta.”
Se on rukous, jonka nämä kaksi naista ottavat mukaansa Comratin majapaikkaansa, odottaessaan päivää, jolloin tie vie takaisin kotiin.
Kansanlähetys ja Comratin seurakunta ukrainalaisten tukena
Kansanlähetys on tehnyt yhteistyötä Comratin seurakunnan kanssa jo vuosia ennen sodan alkua. Järjestö on tukenut Comratin seurakunnan tekemää ukrainalaisten avustustyötä heti sodan alusta lähtien.
– Sodan alettua meille oli luonnollista yhdistää voimamme Comratin seurakunnan kanssa. Heillä on iso kirkkorakennus, johon voitiin majoittaa pakolaisia ja järjestää heille ruokailuja. Seurakunnalla oli myös runsaasti vapaaehtoisia, jotka olivat valmiita auttamaa, järjestön projektityöntekijä Esko Mäki-Soini kertoo.
Koska gagauzit ja ukrainalaiset puhuvat myös venäjää, pakolaisten avustamisessa ei tullut kielimuuria eteen.
– Kansanlähetyksessä me iloitsemme siitä, että Comratin seurakunta järjestää pakolaisille tilaisuuksia, joissa he saavat kuulla evankeliumin ja heillä on mahdollisuus käydä sielunhoidollisia keskusteluja seurakunnan vastuunkantajien kanssa, Mäki-Soini toteaa.
Haastattelu: Esko Mäki-Soini
Toim. Anne Lepikko
