Elämäntaito: Vatikaanin uusi dokumentti listaa ihmisarvon “raskaat loukkaukset” – Ihmisellä on oikeus elämään, ei kuolemaan

Koronavirus ja hyvän kuoleman manuaali

 

Tämä blogi on myös podi – kuuntele se tästä.

Koronaviruksen vuoksi kymmenes osa maailman ihmisistä oli viime viikolla karanteenissa. Hautaan tämä virus ei ole vielä niittänyt paljoakan. Suomessa tavallinen influenssa tappaa vuosittain noin 500 ihmistä. Mutta talous on ottanut jo kovasti iskuja. Ja on mahdollista, että koronasta tulee pandemia, joka vie hautaan paljon ihmisiä. Joka tapauksessa, tässä blogissa kerron, millaisia apuneuvoja kirkon työkalupakista löytyy, jos jokin tappava rutto alkaisi tosissaan niittää ihmismassoja tästä ajasta ikuisuuteen.

Perheniemi Neliöb. 15.-21.4.

Ensinnäkin, on tärkeä huomata, että kristittyjen mukaan ihminen on kuolevainen. Loppu tulee meidän jokaisen maalliselle vaellukselle. Raamattu muistuttaa meitä seitsemän kertaa, että ”maa ja taivas” katoavat kerran. (Matt. 24:35; Ps. 102:27; Mark. 13:31; Luuk. 21:33; Hepr. 1:11; Ilm. 21:1; Jes. 50:6.) Jesajan kirjassa tämä sanotaan aika rajusti: ”Taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate, sen asukkaat kuolevat kuin kärpäset.” (Jes. 50:6.)

Oi kuolema! Kuinka katkera onkaan sinua muistaa, sanotaan Sirakin kirjassa (Sir. 41:1.) Kristityt ovat aina opettaneet, että kuolema kannattaa kuitenkin pitää mielessä. Muista, että myös sinun pitää kuoleman – memento mori. Viikatemies kulkee kannoillasi. Kirkonkellossa oli kaiverrus: Jokainen lyönti sattuu. Viimeinen tappaa.

Nigulisten kirkko ja museo. Kuolemantanssi -taideteos.

Tallinnan Nigulisten kirkossa on lähes 30 metriä pitkä seinämaalaus, joka kuvaa Kuoleman tanssia. Taustalla on syksyinen kaupunki. Siellä ihmiset tanssivat luurankojen ja viikatemiesten keskelle. Tästä 1400-luvulla tehdystä Nigulisten seinämaalauksesta löytyy paavi, piispa, kuningas, kaupungin johtaja, rikkaat ja köyhät, emännät ja piiat, isännät ja narrit, prinsessa ja pikkulapset. Kuolema saattoi kutsua tanssiinsa kenet vain. Rikkaudella tai mahtiasemilla ei ollut merkitystä. Tämä kuoleman brutaali todellisuus oli tullut todella tutuksi eurooppalaisille Mustan Surman aikana (1346–1353). Monissa kaupungeissa ja kylissä yli puolet ihmisistä kuoli tähän ruttoon. Arvioidaan Mustan Surman vieneen muutamassa vuodessa hautaan noin kaksi kolmasosaa Euroopan väestöstä. Toissa päivänä ihminen oli vielä elämänsä voimissa, viikon päästä hän saattoi olla jo haudassa. Kuoleman tanssi vei mennessään.

Keskiajalla oli tapana kirjoittaa ohjekirjoja elämän haasteisiin. Oli opaskirjoja metsästykseen, kokkaamiseen ja vaikka lasten kasvatukseen. 1400-luvun puolivälissä kirjoitettiin opas hyvästä kuolemasta, Ars moriendi. Tämä teos syntyi kovaan tarpeeseen. Papit eivät ehtineet olla toimittamassa viimeisiä voiteluita, kun ihmisiä kuoli massoittain. Myös pappeja ja piispoja kuoli valtavasti. Ars moriendi oli käsikirja, jonka avulla seurakuntalaiset saivat neuvoa hyvään kuolemaan. Tästä teoksesta tulikin todella tarpeellinen, ja se pysyi bestsellerinä pari sataa vuotta, aina 1700-luvulle asti. Kirjasessa varoitettiin kuolevaa viidestä viimeisestä kiusauksesta: uskon menettämisestä, itseriittoisuudesta, epätoivosta, kärsimättömyydestä ja rahan himosta. Kuolevaa rohkaistiin turvautumaan uskossaan Kristukseen. Ohjattiin häntä elämään katumuksessa ja vanhurskaasti. Rohkaistiin, että kuolemaa ei tarvitse pelätä, koska ihmisen jokainen hetki on Jumalan hallinnassa. Painotettiin, että erityisesti viimeisillä hetkillä oli syytä pitää mielessä kärsivä, ristiinnaulittu Kristus. Ars moriendissa muistutettiin, että kristityllä on toivo ikuisesta elämästä Kristuksen ja kaikkien pyhien kanssa.

Kuoleman edessä itsekeskeisyys on vaarallista. Keskiajalla ajateltiin epätoivon ja itseriittoisuuden kiusausten kumpuavan juuri itsekeskeisyydestä. Epätoivoinen ihminen sanoo: Minusta ei ole mihinkään. Minä en kestä. Itseriittoinen ihminen ajattelee: minä voitan kaikki. Minä kyllä pystyn tähän. Molemmat ovat väärässä. Molemmat tuijottavat itseään. Vain Kristuksessa on ihmisen ikuinen toivo ja pelastus. Kuolevan ihmisen ei pidä olla toiveikas tai toivoton itseensä nähden, vaan hänen tulee kiinnittää katseensa Kristukseen, jolla on kuoleman ja tuonelan avaimet. Kun Jeesus pidätettiin ja vietiin ristiinnaulittavaksi, sekä Pietari että Juudas Iskariot seurasivat kauhuissaan tapahtumien kulkua.

Juudaksen taskussa kilisivät 30 hopearahaa, joiden vuoksi hän oli kavaltanut Jeesuksen. Nyt hän katui tekojaan. Hän heitti rahat ylipappien jalkoihin. Toivottomassa ahdingossaan hän teki itsemurhan. Hän katsoi omia pahoja tekojaan. Hän ei katsonut Jeesuksen hyvyyteen. Samaan aikaan toisaalla, Pietari oli kieltänyt Herransa kolmesti – en tunne sitä miestä. En ole ollut hänen kanssaan. Pietari sadatteli. Evankelista Luukas kirjoittaa (Luuk. 22:58–62), että kun Pietari kolmannen kerran kielsi Jeesuksen, kukko lauloi. Juuri sinä hetkenä ”Herra kääntyi ja katsoi Pietariin, ja Pietari muisti, mitä Herra oli hänelle sanonut. ’Ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.’ Hän meni ulos ja itki katkerasti.”

Tuossa katkerassa itkussaan, Jeesuksen katseen vangitsemana, Pietari jäi muistelemaan Jeesuksen sanoja. Tässä alkoi Pietarin kääntymys. Hän käänsi katseensa pois itsestään. Tipotiessään oli entinen ylpeä itseriittoisuus: ”Herra, sinun kanssasi minä olen valmis menemään vaikka vankilaan tai kuolemaankin.” (Luuk. 22:33.) Pietari ei myöskään ajautunut itsekeskeiseen epätoivoon. Pietari ei katkeran itkunsa keskellä tehnyt itsemurhaa, niin kuin Juudas Iskariot. Pietarin muistiin painetut Jeesuksen sanat ja esirukous, Herran pelastava katse, saivat Pietarin palaamaan Jeesuksen luo.

Jerusalemissa oli siis kaksi surullista miestä, Juudas ja Pietari. Molemmat kohtasivat, itsessään, ihmisen kavalan pahuuden ja raadollisuuden. Kumpikaan ei löytänyt itsestään pelastajaa. Nämä kaksi miestä tuovat mieleeni Hesekielin kirjan kuvaukset kahdenlaisista ihmisistä Jerusalemin tuhon hetkillä. Hesekiel kirjoittaa näin: ”Ihminen, näetkö, mitä Israelin vanhimmat hämärissä kammioissaan tekevät, kukin omien jumalankuviensa edessä? He sanovat: ’Herra ei meistä välitä, Herra on hylännyt tämän maan.’” (Hes. 8:12.) Tuollaista on murhe ilman toivoa. Tuollainen ihminen on avannut sydämensä pahuudelle, eikä hän enää usko eikä toivo, että joku voisi voittaa tuon pahuuden. Tuollainen ihme ei usko Jumalan hyvyyteen.

Kuvahaun tulos: sign of the cross ashSitten on ne toisenlaiset ihmiset. Hesekielin kirjan luvussa 9 kerrotaan Herran lähettäneen pellavapukuisen miehen Jerusalemiin. Hänen tehtävänään oli piirtää jokaisen Jerusalemia murehtivan ihmisen otsaan taw-kirjain. Kaikki ne ihmiset, joiden otsaan oli piirretty tuo taw-kirjain, merkki, pelastuivat tuomiolta. (Hes. 9:2–4.) On tärkeä huomata, että Hesekielin aikana, 580-luvulla e.Kr., heprealainen kirjain taw, T, kirjoitettiin ristin muotoiseksi. Niinpä, esikuvallisesti ja profetaalisesti, Jerusalemissa pelastuivat ne, jotka tekivät ristin merkin. Risti on pelastuksen merkki. Risti on pelastuksen sinetti, josta Ilmestyskirjassa puhutaan. Jakeessa Ilm. 7:3 Jumalan enkeli sanoo niille enkeleille, joiden tuli toteuttaa kova tuomio: ”Älkää hävittäkö maata, älkää merta älkääkä puita, ennen kuin olemme painaneet sinetin meidän Jumalamme palvelijoiden otsaan.” Tämän vuoksi, Kristuksen ristintyöhön luottaen, kristityt siunataan tästä ajasta ikuisuuteen ristin merkillä.

Takaisin Korona-viruksen uhkaan. Kuinka tuleviin katastrofeihin, oman kuolemaansa, voi valmistautua? Kannattaa merkitä itsensä pelastuksen sinetillä, ristin merkillä. Ei kannata olla itsekeskeinen, vaan Kristuskeskeinen. Kannatta olla niin kuin Pietari.

Tosiaan tämä blogi on myös kuunneltaviss tästä.