Tuulikki Törmälä uskoi 40 vuoden ajan olevansa valon lähettiläs – mutta se valo olikin pimeyttä

 

Tuulikki Törmälä haluaa kertoa mahdollisimman monelle, että Jeesus Kristus on ainoa tie Jumalan yhteyteen. Kuva: Sari Savela

Nyt hän haluaa kertoa mahdollisimman monelle, että Jeesus on ainoa tie Jumalan luokse.

”Olen kotoisin kauniista kartanomiljööstä, jossa oli maallisesti kaikki hyvin. Kasvuympäristöni oli hyvin uskonnollinen, mutta samalla kylmän materiaalinen maailma. Oli vaurautta, sivistystä ja vaikutusvaltaa, mutta rakkaus puuttui.

Äitini sairasti paljon ja kuoli, kun olin 9-vuotias. Lapsena vietin paljon aikaa mummolassa. Siellä oli hyvin tiukka kuri, meitä esimerkiksi kiellettiin leikkimästä kommunistien ja köyhien kanssa. Isoäidin luona syötiin kolmessa eri kattauksessa. Yhdessä huoneessa aterioivat isoäiti ja isoisä, toisessa lastenhoitaja ja lapset ja kolmannessa työntekijät. Palvelusväkeä oli paljon ja luokkajako selvä.

Sansa neliöb. 15.9.-15.10.MJa

Koska perheemme oli uskonnollinen, kävimme säännöllisesti kirkossa. Saarnoista mieleeni jäi lähinnä helvetillä pelottelu, mikä jätti pelon sydämeeni. Kapinoin kaikkea vastaan. Vastareaktiona taustaani avioiduin 17-vuotiaana suvun odotuksiin sopimattoman miehen kanssa, ja sain hyvin nuorena pojan. En tiennyt, mitä avioliitto on. Koska olin jäänyt vaille äidin rakkautta, minusta tuli rakkauden kerjäläinen. Sitä osaa olen kantanut mukanani oikeastaan koko elämäni. Vasta viime vuosina olen saanut luovuttaa sisäisen tyhjyyteni Jumalan mahdollisuuksiin.

Lumoutuminen teosofiasta

Naapurissamme oli toinen kartano, jonka omistajat olivat menettäneet lapsensa 7-vuotiaana keuhkotautiin. Lapsen äiti oli etsinyt suruunsa lohdutusta papilta, joka oli vain todennut: ”Olipa hyvä, että kuoli noin nuorena, niin ei ehtinyt tehdä syntiä, vaan pääsi taivaaseen.” Se ei auttanut äitiä, vaan hän sairastui ja joutui mielisairaalaan. Siellä hän tutustui erääseen teosofiin ja sai lohdutusta jälleensyntymisopista.

Pian naapurikartanossa alkoi kokoontua noituutta ja salatieteitä tutkiva teosofinen piiri, jossa salaa vierailin. Olin vain seitsemänvuotias ja piirin ainoa lapsi, mikä herätti piiriläisissä ihastusta. Kun äitini kuoli, sain vapaasti käydä naapurikartanossa.

Piirissä vapauduin helvetin pelosta ja tunsin oloni turvalliseksi. Jos oikein hyvin elän tämän elämän, niin seuraava elämä on loistava, ajattelin. Luulin löytäneeni totuuden, joka teosofien mukaan on uskontoja korkeampi

Suuri tehtävä

Vuodet kuluivat ja olin aktiivisesti mukana teosofiassa, luin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja kehittelin oppia edelleen. Yhdessä vaiheessa ryhdyin vetämään erästä okkultistista kurssikeskusta. Siellä aloin järjestää kaikenlaisia ihmisen hyvinvointiin joko psyykkisesti tai fyysisesti vaikuttavia kursseja. Oli spiritualistisia ja astrologisia kursseja. Oli henkiparannusta, joogaa ja erilaisia meditaatioita. Se oli näköalapaikka kaikkeen, mitä nyt sanon pimeydeksi. Silloin se oli minulle valon keidas.

Parikymppisenä ryhdyin järjestelmällisesti valmistautumaan uuteen jälleensyntymiseen itsemurhan kautta.

Teosofisessa opissa on myös ajatus, että jos ihminen voi omalla kuolemallaan hyödyttää elämää enemmän kuin omalla elämällään, hän on oikeutettu etsimään uutta jälleensyntymää. Lumouduin tästä opista ja parikymppisenä ryhdyin järjestelmällisesti valmistautumaan uuteen jälleensyntymiseen itsemurhan kautta. Aloin kerätä unilääkkeitä. Sitten eräänä kiirastorstaina otin kaikki unilääkkeet, joita oli satoja ja join pullon koskenkorvaa. En jättänyt viestejä, mutta jätin tarkoituksella lääkkeiden pakkaukset ja tyhjän pullon pöydälle. Kului kaksi vuorokautta ja lauantaina neljän aikoihin heräsin, kun ovi pamahti ja ovesta astui sisään mies, joka näytti samalta kuin taiteilijoiden kuvaama Jeesus. Nousin sängyllä istumaan, nipistelin itseäni, onko tämä totta. En tuntenut mitään pelkoa. Mies sanoi: ”Sinun ei ole vielä aika kuolla. Sinulla on elämässä suuri tehtävä.” Sitten hän lähti. Kun katsoin häntä ikkunasta, näin hänen vilkuttavan minulle. Tapahtuma ei hätkähdyttänyt minua, sillä olin elänyt ilmiömaailmassa. Vasta yli 25 vuotta myöhemmin ymmärsin, kuka Jeesus on.

Kurssikeskuksen johtamista tein oman työni ohella. Siviilityöni oli yritysmaailmassa. Lopulta työ alkoi viedä niin paljon aikaa, että minun oli luovuttava kurssikeskuksen vetämisestä, aatteesta en kuitenkaan luopunut.

Vuosia kului ja etsin kaikkialta rakkautta, että olisin tullut rakastetuksi, nähdyksi ja kuulluksi. 1970-luvulla avioiduin uudestaan ja meille syntyi tytär, Meri-Tuuli. Hänet kastettiin teosofisten oppien mukaisesti.

Pimeydestä valoon

1980-luvulla järjestin kotonani selvänäkijäkokouksia. Sinne kutsuin aina noin 20 yhteiskunnallista vaikuttajaa. Olin tutustunut selvännäkijöihin, jotka olivat hyvin arvostettuja ja vaikutusvaltaisia. Tunsin myös ulkomaalaisia selvännäkijäguruja.

Toukokuussa 1991 oli jälleen sovittuna yksi kotikokous, johon oli tulossa eräs arvostettu selvännäkijä. Edellisenä iltana olin epätavallisen hermostunut ja levoton. Kuljin kotona rappusia edestakaisin ylös ja alas. Sitten menin jostain syystä olohuoneen lattialle ja sanoin: ”Jeesus, olen kuullut susta, että olet tosi hyvä tyyppi. Annan sulle valtakirjan elämääni.” Ajattelin, ettei minulla ole mitään menetettävää. Tunsin Viktor Klimenkon ja olin häneltä kuullut Jeesuksesta. Viki oli kehunut minulle Jeesusta. Hänkin oli ollut okkultisti ennen uskoontuloaan.

Jeesus otti tosissaan antamani valtakirjan, vaikka en itse sitä ymmärtänyt.

Annoin valtakirjan ja nousin ylös. Mitään ei tapahtunut. Nukkumaan mennessäni ajattelin, että huomenna olisi taas kiva päivä, kun saisin selvännäkijältä tietää, millaisia siirtoja pitäisi tehdä. Yhtäkkiä näin, kuinka ikkunasta tuli valojuova, joka oli hetken päästä poissa. Olin elänyt ilmiömaailmassa 40 vuotta, joten en ollut tästä erityisen hämmästynyt. Jälkikäteen ymmärsin valoilmiön viestin. Kun annoin valtakirjan, pääsin pimeydestä valkeuteen ja selvännäkijävankeudesta vapauteen.

Seuraavana päivänä selvännäkijä ja muut vieraat tulivat meille. Heidän kahvitellessa lähdin hakemaan vielä yhtä vierasta lentokentältä. Kun palasimme, asuntoni oli tyhjä, kaikki olivat lähteneet. Minua kiukutti, sitten ymmärsin lähteä Helsingin rautatieasemalle etsimään selvännäkijää. Lähdin sinne ja löysin hänet. ”Mitä oikein pelleilet, kaikki oli valmista, mitä tämä on”, ihmettelin hänelle. Hän vastasi hyvin lakonisesti: ”Minun oli pakko lähteä.” Kun isäntä oli vaihtunut talossa, demonisen vallan oli poistuttava. Jeesus otti tosissaan antamani valtakirjan, vaikka en itse sitä ymmärtänyt.

Paluu juurille

Olin 47-vuotias, kun tuli uskoon 9.5.1991. Jätin okkultistisen maailman. Aika pian uskoontuloni jälkeen poltin kaikki aiheeseen liittyvät kirjat ja esineet. En halunnut ottaa riskiä, että joku olisi saanut niitä käsiinsä. Kiersin eri seurakuntia ja herätysliikkeitä ja etsin hengellistä kotia.

Noin seitsemän vuotta sitten minut johdatettiin Raamattuopistolle. Sen olen kokenut kodikseni. Olen tullut paikkaan, josta olen löytänyt levottomuuteeni rauhan. Olen löytänyt etsimäni. Raamattuopistossa koen hyvänä, että jumalanpalveluksessa on turvalliset raamit, on saarna, virret ja rukoukset, liturgia. Tykkään hirveästi vanhoista virsistä.

Tavallaan olen tullut juurilleni, sillä kasvualustani oli evankelinen, vaikka olin siitä irtaantunut. Minua ei yhtään kiinnosta ilmiömaailma tänä päivänä. En pidä kokemuksia pahana, mutta niihin ei pidä kiinnittyä. Teosofiseen maailmaan kuuluu paljon erilaisia hoitomuotoja. Sitä aina sanon ihmisille, että on tärkeää selvittää, mikä on jonkin hoitomuodon alkuperä. Esimerkiksi joogan periaate on, että ihminen yhtyy jumaluuteen jälleensyntymisen jälkeen.

Usko muuttui näkemiseksi

Tyttäreni Meri-Tuuli oli elänyt täysin teosofisesti niin kuin minäkin. 15-vuotiaana hän kuitenkin halusi mennä rippikouluun. Olin ollut silloin vuoden uskossa.

Vivamon rippikoulussa hän joutui sisäiseen taisteluun kahden voiman puristuksessa. Lopulta hän rukoili Jeesusta sydämeensä, minkä jälkeen hän oli pyytänyt, että hänet kastettaisiin. Kun Meri-Tuuli vapautui okkultismista, hän alkoi rukoilla myös isänsä puolesta. Myöhemmin hänen isänsäkin, ex-mieheni, tuli uskoon.

Meri-Tuulin usko muuttui näkemiseksi 19-vuotiaana, kun hän kuoli liikenneonnettomuudessa. Se oli kova juttu. Jälkeenpäin ymmärsin, että Jumalalla oli tiedossa se, että Meri-Tuuli kuolee. Hän ja hänen kaverinsa menehtyivät joulupäivänä 1996.

Jumala oli valmistanut minua etukäteen. Kun poliisi tuli kertomaan tapahtumasta, kysyin, onko Meri-Tuuli kuollut. Kyllä. Kiitos Jumalalle! Poliisi piti minua varmaan hulluna.

Olin kuunnellut Merlin Carothersin Kiitoskirjat-kirjaa ja olin jotenkin niin marinoitunut siitä. Totta kai sitten tein vuositolkulla surutyötä. Siinä meni aikoja sumussa ja humussa.

Kerran Kairosmajalla ollessani minulle kirkastui se tehtävä, jonka Jeesukselta sain vuosikymmeniä aikaisemmin. Se on kertoa mahdollisimman monelle, että Jeesus on ainoa tie Jumalan yhteyteen.”

Teksti: Sari Savela