Yksi yhteinen tekijä haastateltavien kokemuksissa on kysymys kelpaavuudesta. Millainen pitää olla, että sopii seurakunnalle?
Kun joku kertoo tulleensa tavalla tai toisella haavoitetuksi seurakunnassa, tilanne herättää vaikeita tunteita.
Omat kokemukset voivat olla erilaisia. Tuntuu pahalta, kun joku syyttää itselle tärkeää paikkaa ja ihmisiä. Tai voi olla, että itsessäkin herää kipeitä muistoja, joihin ei välittäisi olla kosketuksissa.
Monesti saatetaan vedota ajan henkeen. Silti seurakunta ei ole aivan täysin verrannollinen vaikkapa harrastusympyröihin. Seurakunnassa pelissä on ihmisen koko minuus, totuus elämästä ja suhde itseensä Jumalaan.
Vaatimuksia ja hiljaisuutta
Tähän juttuun kyseltiin ihmisten kokemuksia helluntaiseurakunnassa muun muassa sosiaalisen median ryhmästä, jossa on noin 4 000 seurakunnassa nuoruuttaan viettänyttä milleniaalia. Haastateltavien nimet on muutettu yksityisyyden suojelemiseksi. Kertomukset ovat helluntaiseurakuntien piiristä eri puolilta Suomea.
Jaakko tiivistää oman kokemuksensa lapsuutensa ja nuoruutensa seurakunnasta kelpaamattomuuteen.
– Paine kokea Pyhän Hengen kaste ja kielilläpuhuminen oli kova. Asia esitettiin niin, että jos olet uskossa, niin Jumala nämä lahjat antaa, Jaakko kuvaa.
Erityisesti Jaakolle mieleen on jäänyt teini-iästä tilanne, jossa rukousrivissä seisten piti vain kiittää kovempaa, että kielilläpuhuminen alkaisi. Se tuntuu Jaakosta edelleen pakottamiselta.
Kun Jaakko ei kokenut Pyhää Henkeä vaaditulla tavalla, se sai hänet epäilemään, oliko hän uskossa lainkaan.
– Ylipäätään seurakunnassa keskityttiin kovasti synteihin ja omilla teoilla pyhittäytymiseen. Mielen olisi koko ajan pitänyt haluta suunnata Jumalaan eikä mihinkään maallisiin, Jaakko kuvaa kokemustaan vaatimustasosta.
– Armoa en seurakunnasta löytänyt, hän pohtii.
Armottomuutta alleviivasi se, että toinen hänen vanhemmistaan erotettiin seurakunnasta vasten tahtoaan alkoholiongelman kanssa kamppailemisen vuoksi. Jaakkoa itseään pastori ja vanhimmat käskivät teini-iässä pysyttelemään erossa kaveristaan, vanhimmistoveljen lapsesta.
– Seurakunta määritteli minut huonoksi ihmiseksi, vaikken ihan ymmärtänyt, miksi, Jaakko toteaa.
Myös Tiina kertoo syntien päässeen nuoruuden seurakunnassa valokeilaan.
– Muistan tilanteita, joissa meitä nuoria ohjattiin tunnustamaan syntejä toisten edessä. Jotkut asiat olivat todella intiimejä, Tiina kertoo.
Erinäisten hämmentävien seurakuntatapahtumien summana Tiina alkoi suhtautua itseensä ja uskoonsa kontrolloivasti, mikä haastoi mielenterveyttä.
Seurakunnassa tapahtumia ei suostuttu käsittelemään. Kaiken päälle laskeutui hiljaisuus. Tiina myös kohtasi tuomitsemista liittyen perhe-elämäänsä ja omiin tulevaisuudensuunnitelmiinsa.
– Koin, että seurakunnasta vain arvosteltiin, enkä minä ollut yhtä hyvä kuin jotkut muut ”tosi uskovat”, vaikka olin halunnut elää Jeesukselle, Tiina summaa.
Jennin kuvauksissa esiin nousee painiskelu palveluaktiivisuuteen liittyvän normiston keskellä.
– Kutsuttiin mukaan toimintaan, mutta annettiin ymmärtää, että olit kelvollinen vain tiettyihin tehtäviin, hän kuvaa.
Jenni hahmottaa toiminnassa hierarkiaa, jossa pitää olla alamainen useammalle taholle ja hyväksyä erilaisia sääntöjä. Kuitenkin ”tärkeisiin tehtäviin” avautuu pääsy vain tietyille ihmisille.
Kelpaanko minä?
Ihminen rakentaa hengellistä identiteettiään vertaamalla itseään sosiaaliseen todellisuuteen ympärillään, teologian professori Paavo Kettunen kuvaa. Toiminnan ja ilmapiirin tasolla ilmenevä käytäntö on yhtä lailla teologiaa kuin opilliset julkilausumat.
Yksi yhteinen tekijä haastateltavien kokemuksissa on kysymys kelpaavuudesta. Millainen pitää olla, että sopii seurakunnalle? Ovatko minun kutsuni tai lahjani yhtä todellisia tai innostavia kuin joidenkin muiden? Kelpaako uskoni, kelpaanko minä? Kun seurakunta edustaa Jumalaa, yhdistyy kysymys siihen, miten Jumalan minut näkee.
Kysymykset kelpaavuudesta tai huonommuudesta liittyvät häpeään. Kettusen mukaan hengellisissä yhteisöissä on sisäänrakennettu potentiaali häpeän mahdollisuudelle, koska niillä on arvopohja, johon liittyy paljon tunteita ja arvostuksia. Yhteisön itsensä on kuitenkin usein vaikea tunnistaa, että se saattaa edesauttaa jäsentensä häpeää.
Toisaalta seurakunnassa voi olla sanoittamattomia vaikutusvallan ilmentymiä. Professori Aini Linjakumpu, joka on tutkinut hengellisten yhteisöjen dynamiikkaa, kuvailee, miten hallinta voi olla hajaantunut erilaisiin käytänteisiin ja mekanismeihin. Toisin kuin suorassa kurinpidossa, ei voida täysin määritellä, kuka hallintaa yhteisössä harjoittaa. Yksilöihin kohdistuva hallinta on samanaikaisesti rajoittavaa ja toiminnan mahdollisuuksia luovaa, mikä näkyy Jennin kuvauksissa.
Yksilöt pyrkivät toimimaan niin kuin yhteisö toivoo ja asettamaan omia tavoitteitaan linjaan niiden kanssa. Samalla alitajuisesti havainnoidaan vastakaikua omaan toimintaan ja itseen. Pettymystä ja häpeää saattaa syntyä, jos positiivista vastakaikua ei tulekaan. Aktiivisuutta korostavassa yhteisössä kokemukseksi voi syntyä oman annetun panoksen hyväksikäyttäminen. Ihminen saattaa kamppailla sen kanssa, miten rakentaa omaa aikuista uskoa ja toimijuutta sen sijaan että jäisi kuin lapsen asemaan.
Ruumis kärsii, kun yksi kärsii
Jaakko ei enää halua olla mukana missään seurakunnassa, koska kokee sen myönteisen uskon rakentamisen esteenä, ei tukijana. Ihminen saattaakin kokemustensa kanssa päätyä käymään sisäistä punnintaa, jossa yhteisön hyväksynnän saavuttaminen näyttää tarkoittavan omasta itsestä luopumista.
Jenni pohtii edelleen omaa seurakuntasuhdettaan. Hän kokee, etteivät asiat ole vuosien saatossa merkittävästi muuttuneet.
– Näennäisesti saatetaan keskustella, mutta kehitysideoita ei kuulla.
Tiina palasi poissaolon jälkeen takaisin seurakuntaan, vaikka sinne meneminen herätti vahvoja tunteita. Hän päätyi jakamaan tuskansa takavuosien kohtelusta seurakunnan työntekijälle. Merkityksellistä oli, että tämä kannusti Tiinaa puhumaan kaiken ulos ja totesi näkevänsä monta kohtaa, missä seurakunta oli toiminut väärin.
Aina ei ollenkaan ole kyse kaksijakoisuudesta, jossa jotkut toiset ovat uhreja ja toiset satuttajia. Sama ihminen voi itse tulla kolhituksi ja olla haavoittamassa toisia koko yhteisön pyrkiessä tasapainoilemaan vallitsevien ihanteiden toteuttamiseksi.
Häpeä voi olla myös häpeää omasta yhteisöstä ja yhteisön saamasta mainehaitasta. Kenties siksi seurakunnan sisältä tulevat reaktiot haavoittuneiden äänenavaukseen voivat välillä olla ohittavia.
Tärkeinä elementteinä haavojen ehkäisemisessä toimivat muun muassa opin tarkastelu ja turvaohjeet, joihin helluntailiikkeessä on viime vuosina panostettu.
Jo syntyneet haavat ja niiden aiheuttama suru eivät kuitenkaan tottele kalenterimaista eteenpäinmenoa, eivät yksilön eivätkä yhteisön kohdalla. Neuvojen sijaan haavoitettu kaipaa pysähtymistä, kuuntelemista ja myötäkärsimistä.
Kun kuljemme kohti uskomme ydintä, pääsiäisen tapahtumia, voimme pohtia, onko meillä rakkautta pysähtyä kärsimyksen äärelle. Jeesuksen kärsimykseen suostuminen kutsuu meitä nostamaan katseemme myös lähimmäistemme kärsimykseen.
Vanhan testamentin aikaan Jumalan kansa vietti suoranaisia valitus- ja paastorituaaleja. Ne olivat kollektiivista surutyötä, johon liittyi myös katumus siitä, ettei yhteisö ollut kaikessa onnistunut elämään Jumalan odottamalla tavalla. (Kuula ym. 2008.)
Surutyö ei ole meille niin tuttua. Kun joissakin toisissa kulttuureissa edelleen viritetään yhteisiä valituslauluja kansaa kohdanneen tragedian käsittelemiseksi, meillä on vaiettu ja menty sisulla eteenpäin.
Inhimillinen ratkaisu onkin väistää vaikeaa häpeää, vakuuttaa, että nyt kaikki on toisin, ärsyyntyä siitä, että jotkut vieläkin jaksavat… Taivaan valtakunnan tavat ovat toiset. Siellä itketään itkevien kanssa. Voisiko myös yhteisellä surutyöllä olla jotakin annettavaa seurakuntahaavojen hoivaprosessissa? l
Lähteet:
Kettunen, Paavo 2011: Kätketty ja vaiettu.
Kuula, Kari, Nissinen Martti ja Riekkinen, Wille 2008: Johdatus Raamattuun.
Linjakumpu, Aini 2021: Hengellinen työ.
Onko meillä rakkautta pysähtyä kärsimyksen äärelle?
Sama ihminen voi itse tulla kolhituksi ja olla haavoittamassa toisia.
