Se joka näin kuolee, kuolee hyvin

Kuva: Sari Savela

Jokainen joutuu kohtaamaan kuoleman. Läheisen kuolema jättää aina jäljen. Millainen on hyvä kuolema? Onko sellaista?

Isäni kuoli 19 vuotta sitten. Yhä vielä, kun ajan ruska-aikana Tampereen suuntaan, tulevat mieleen ne päivät, jolloin ajoin sairaalaan noina päivinä. Yhä muistan myös, miltä tuntui tulla ulos sairaalasta isän kuoltua. Oli kummallista, että elämä ympärillä jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olisin halunnut huutaa, että ettekö te ymmärrä, että minun isäni on juuri kuollut.

Yhä muistan senkin, miten kuolleen isän vieressä ajattelin, että nyt olen kokenut kaiken enkä enää pelkää mitään. Niin ei tietenkään käynyt. Mutta ehkä jotain muuttui. Läheisen kuolema ei mene jälkeä jättämättä. 

Jokainen joudumme joskus ensimmäistä kertaa seuraamaan läheltä jonkun lähtöä.  Isän lähtöä varten olimme saaneet harjoitella muutamaa vuotta aiemmin, kun hänellä todettiin syöpä.  Kun silloin lähdin isän luo sairaalaan, kysyin vaimoltani, mitä sinne veisin. Hän ehdotti, että veisin tyhjän kirjan ja sanoisin että nyt on aika alkaa kirjoittaa muistelmia. Varsinaisia muistelmia isä ei kirjoittanut mutta kylläkin sairausajan päiväkirjan. Se on ollut meille läheisille tärkeä. Isä kertoi myös sellaista, mistä ei juuri puhuttu.

Toisen kerran vein kopion muutamista Bo Giertzin romaanin Kalliopohjan sivuista. Noilla sivuilla kerrottiin, miten eräs kuoleva sai omantunnon rauhan. Oli helpompi antaa luettavaa kuin ottaa asiat puheeksi. Ajattelen yhä, että tapa jolla Katariina tuossa kohdassa auttaa kuolevaa Johannesta on ehkä parasta, mitä missään romaanissa koskaan on kerrottu. Ja asialle antaa sopivan taustan se, ettei pappi kyennyt siinä ahdistunutta kuolevaa auttamaan. Juuri niin neuvottomaksi minäkin itseni usein koen. Isän kuoleman edessä olin ihan avuton.       

Jokin aika isän kuoleman jälkeen sain puhelun, jossa minua pyydettiin kuolevan luo. Sairaalasta kotiin kuolemaan lähetetty mies oli sanonut aikuiselle pojalleen, että lääkärit eivät enää voi mitään. Etsi siis pappi. Mies ei ollut kristillisestä harrastuksesta tunnettu, mutta halusi nyt tietää, miten voisi käydä kohtaamaan sen, mikä odotti kuoleman jälkeen.

Avuton auttaja olin yhä. Oli kuitenkin helpompi puhua kuolemasta ja siihen valmistautumisesta vieraan kuin oman isän kanssa. Ehkä isän kuolema oli myös antanut jotain valmiutta. Kun sain nyt muutaman kuukauden ajan saattaa kuolemaa kohti kulkevaa, olin kiitollinen erityisesti ripistä ja ehtoollisesta. Oli välineet, joiden kanssa saattoi kulkea mukana kohti viimeistä porttia. 

Hyvä kuolema?

Minua on kauan askarruttanut saksalaisen teologin Wilhelm Löhen sanat: ”Seurakuntalaisissani on paljon vikoja, mutta he osaavat kuolla hyvin.” Miten ihminen voisi kuolla hyvin?

Kuolemahan on kauhea asia. Ero läheisistä, kuoleman lopullisuus, epätietoisuus siitä, mitä sitten seuraa. Kaikki tuo merkitsee lamauttavaa, kuristavaa oloa. Kuinka tosi onkaan Raamatun Saarnaajan huokaus siitä, kuinka turhalta kaikki tässä elämässä tuntuu, kun kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan. 

Miten siis voidaan sanoa, että joku kuolee hyvin? Löhe ei kuitenkaan ole väitteessään yksin. Myös Luther puhuu hyvästä, jopa suloisesta ja lohdullisesta kuolemasta. Merkillinen ilmaus. Mitä hän oikein tarkoittaa?

Kuoleman edessä yksi elämämme suurimmista jännitteistä kärjistyy äärimmilleen. Kristitty elää kahden keskenään jyrkässä ristiriidassa olevan todellisuuden välissä. Psyykkisesti kuolema on pelottava, surua tuova, läheisistä irti repivä, kauhistuttava kokemus. Se on yksinkertaisesti ihmiselle ylivoimainen vastustaja.

Mutta tämän rinnalla on toinen todellisuus, uskon maailma. Uskossa on kysymys siitä, mitä Jumala on ja tekee. Uskossa saamme suunnata huomion pois itsestämme ja tunteistamme, siitä mitä meille tai meissä tapahtuu. Saamme alkaa tarkata Jumalan tekoja.

Usko katsoo kuolemassa Jumalaan. Juuri inhimillisen turvan täydellisesti kadotessa kuoleman edessä, uskolle avautuu ennennäkemätön mahdollisuus.

Usko on avuttoman turvautumista Jumalaan. Kuoleman edessä meidät lopulta riisutaan kaikesta siitä, millä me olemme elämän aikana onnistuneet vastustamman Jumalaa eli omista kyvyistämme ja mahdollisuuksistamme. Usko tulee esiin ja osoittaa voimansa siinä pimeydessä, missä ei enää ole mitään valoa.

Samalla usko itsessään ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin avuttomuutta. Se on kuin epätoivoinen huokaus Jumalan puoleen. Mutta siinä huokauksessa Jumala itse on läsnä. Luther puhuu siitä, kuinka uskovan huokaus on Jumalan korvissa kuin voimakas huuto.

Saattohoitoa

Viime aikoina olen saanut saatella yhä useampia viimeiselle matkalle. Pari vuotta sitten kuollut lähes 93-vuotias äitini toivoi jo poispääsyä. Samaan ikään ehtinyt anoppini olisi sen sijaan mielellään vielä elänyt. Hän toivoi aina ehtoollista, kun kävimme hänen luonaan. Viimeisessä tapaamisessa hän yllätti kesken tavallisen keskustelun kysymällä, mitä Jeesus sinulle merkitsee. Kun olin yrittänyt vastata jotakin – pappikin sellaisesta kysymyksestä häkeltyy – kysyin samaa häneltä. Vastaus tuli yhdellä sanalla: turvallisuutta. Ei ollut pitkä elämä mennyt hukkaan. ”Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu” oli tehnyt tehtävänsä.

Nyt kuluneen vuoden aikana olen saanut saatella ja siunata ikuisuusmatkalle kaksi jo opiskelu- ja opiskelijapappiajoilta tuttua ystävää. Merkillisen levollisesti he lähtivät. Toinen oli pitkän sairauden aikana kirjoittanut paperille joukon Raamatun lupauksia. Niiden varassa hän meni ikuisuuteen. Toisen kanssa vietettiin ehtoollista vielä saattohoidossa sairaalan oleskelutilassa. Elämästä luopuminen ei ollut helppoa ja erityisesti painoi huoli siitä, miten puoliso ja muut läheiset selviävät. Mutta oma tulevaisuus oli jo ajoissa opittu jättämään suurempiin käsiin.     

Kuolemattomuuden lääke

Kristillinen usko ei ole toiveajattelua tai perusteetonta uskottelua. Se on tarttumista siihen, että Jeesus on kuollut meidän kuolemamme ja että hänet on herätetty kuolleista, jotta meidätkin herätettäisiin ikuiseen elämään.  Elämä on annettu sitä varten, että sen aikana oppisimme uskossa turvautumaan tähän Kristukseen ja hänen sovitustyöhönsä.

Jos huomio kääntyy Jumalan teoista omaan itseen, epätoivo saa vallan. Koska Jumalan teot ja usko Kristukseen löytyvät vain Jumalan sanasta, Raamatusta, kristityn kuolemaan valmistautumisessa tärkeintä on ravita itseään Jumalan sanalla. Raamatun sana ja sen lupausten tallettaminen sydämeen valmistaa meitä siihen, mihin emme voi itseämme valmistaa.

Viisaat sanovat, että kun kuolema on kaukana, on hyvä alkaa ajatella sitä. Mutta että silloin kun kuolema on lähellä, tulee ajatella vain Jeesusta. Psalminkin mukaan kuoleman ajatteleminen tekee viisaaksi. Kuoleman ajatteleminen on yhteydessä elämän iloon. Se auttaa irrottautumaan turhista peloista ja murheista. 

Jeesuksen ajatteleminen tuo uskon ja rauhan. Kun usko omistaa syntien anteeksiantamuksen, tapahtuu autuas vaihto. Me annamme syntimme Jeesukselle ja hän antaa vanhurskautensa meille.

Juuri tämä toteutuu ripissä ja ehtoollisessa. Siksi kuolevaa tulee saattaa synninpäästön sanoilla ja Kristuksen ruumiin ja veren sakramentilla. Kuoleman edessä on hyvä nauttia kuolemattomuuden lääkettä.

Hyvät hyvästit

Jeesus on ennen muuta sijaiskärsiämme, joka otti meidän syntimme ja päästää meidät syyllisyydestä. Kaiken saa uskoa anteeksi. Mutta hän on myös esikuva. Kuoleman edessä hän jaksoi ajatella niitä, jotka jäivät jäljelle. Hän katsoi, ettei äiti jäänyt yksin ja turvattomaksi. Hän rukoili niiden puolesta, jotka surmasivat hänet. Lopulta hän antoi henkensä Isänsä käsiin. 

Näin meidänkin tulee tehdä. Kuolemaan valmistautumiseen liittyy ”talonsa toimittaminen”.  On hyvä puhua asiat selviksi ja päästää jäljelle jäävät syyllisyydestä. Jos on vaikea puhua, voi yrittää kirjoittaa. Lopuksi saa sanoa: Isä sinun käsiisi minä annan henkeni. Näin sanoo se, joka sitä ennen on oppinut sanomaan: Jeesus, Jumalan Poika armahda minua syntistä.

Voiko siis kuolla hyvin? Kyllä voi. Kun turvaudumme Jeesukseen ja syntien anteeksiantamukseen, kuolema on portti taivaan iloon.  Saatamme yhä kokea ahdistusta ja pelkoa, mutta usko näkee pitemmälle ja iloitsee.  Ei kuolemakaan voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, kirjoittaa apostoli Paavali.

Bachin Matteus-passiossa kerrotaan, miten voi kuolla hyvin.  

”Kun minun kerran täytyy kuolla,

niin älä jätä minua,

kun minun kerran täytyy kuolla,

tule silloin luokseni:

kun sydämeni on kaikkein pelokkain,

karkota minusta ahdistukset ahdistuksesi ja kärsimyksesi voimalla.

Tule suojakseni, lohdutuksekseni kuolemassani,

ja anna minun nähdä kuvasi ristisi hädästä.

Silloin tahdon katsoa sinuun,

silloin tahdon painautua sinuun lujasti uskon voimalla.

Se, joka näin kuolee, kuolee hyvin.”   

 

Ps. Suosittelen Jouko Heikkisen kirjaa Kesytetty kuolema. Heikkinen kertoo, miten Luther auttaa kuolemaan iloisesti.  

Perussanoma – Perusta neliö 27.12. -31.1.2017