Kylmän sodan Puolassa kirkot voivat kohtuullisen hyvin

 

Krakovan vanhankaupungintorilla sijaisevat Mariankirkko ja Verkahalli ovat suosittuja nähtävyyksiä. Kuva: sxc.hu / rooter

Myös ei-katolinen kristillisyys selvisi sosialistisessa Puolassa. Kommunistihallinto myönsi protestanteille jopa erivapauksia osana kylmän sodan politiikkaansa.

Myös muilla kuin katolisella kirkolla menee hyvin nyky-Puolassa. Esimerkiksi Puolan helluntaikirkko on kasvanut voimakkaasti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Varsinainen jäsenmäärä on noussut 6000:sta yli 13 000:een. Kirkkojen määrä on noussut noin sadasta yli kahteensataan. Pappien määrä on lisääntynyt 160:sta yli 350:een. Helluntailaisten tilastoitu kokonaismäärä (jäsenet, lapset, kannattajat)on noussut 10 000:sta lähes 22 000:een.

Luvut ovat siis kaksinkertaistuneet. Viime vuosina nousu on tasaantunut. Kastettuja on silti ollut vuosittain yli 600.
Helluntaikirkon kasvun taustalla on 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa tapahtunut kylmän sodan päättyminen. Uskonnollinen toiminta ja evankeliointi on ollut sen jälkeen täysin vapaata.

IK neliöb. vko 25-26.MJa

Katolinen kirkko on Puolassa ehdoton valtakirkko. Sillä oli vahva asema myös kylmän sodan aikana.

– Tuolloinen kommunistinen hallinto vastusti kaikkea kristinuskoa, niin kuin kommunismiin kuului. Katolinen kirkko oli vastapooli, johon kansa nojautui. Käytännössä kaikki kommunismia vastustaneet puolalaiset kutsuivat itseään kristityiksi ja vieläpä uskoviksi, kertoo Suomen helluntaiseurakuntien lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fida Internationalin lähetystoimintojen johtaja Rauno Mikkonen.
Puolan tilanne poikkesi selvästi esimerkiksi Venäjän, Tshekkoslovakian ja Itä-Saksan tilanteesta. Niissä valtiovalta onnistui kitkemään kristinuskoa tehokkaasti.

Uimahallin kastetilaisuus lehteen

Puolan helluntaikirkon sisäinen toiminta oli kylmän sodan aikana varsin vapaata. Avoin evankeliointi ei kuitenkaan ollut sallittua. Helluntaikirkon ja muiden vapaiden suuntien toimintaa rajoitettiin myös liittämällä ne yhteen Puolan yhdistyneeksi evankeliseksi kirkoksi.
– Vapaat suunnat saivat kommunisteilta toisaalta erivapauksia. Tämä saattoi olla kommunistien hajota ja hallitse -taktiikkaa, koska heitä ärsytti katolisen kirkon suvereenisuus. Muita kristittyjä kommunistit eivät pitäneet niin ongelmallisina. He saivat välillä esimerkiksi palstatilaa lehdissä. Esimerkiksi 80-luvulla isossa lehtijutussa kerrottiin kuvien kanssa lublinilaisessa uimahallissa pidetystä helluntailaisten kastetilaisuudesta.

Kylmän sodan päätyttyä yhdistyneen evankelisen kirkon jäsenkirkot erkanivat nopeasti omiksi kirkoikseen. Myös helluntaikirkko alkoi järjestää omaa aktiivista toimintaa.

Raamattuja sai tuoda vapaasti

Rauno Mikkonen on pohjakoulutukseltaan slavisti. Opinnot veivät nuoren Mikkosen opiskelemaan puolaa Varsovan yliopistoon 1970-luvun puolivälissä.
– Jumala johdatti minut yhteyteen helluntailaisten kanssa. Aamupäivät kävin yhdistyneen kirkon raamattukoulua, iltapäivisin oli kieliopintoja yliopistolla. Tutustuin myös sikäläisiin seurakuntiin ja pastoreihin, Mikkonen kertoo.

Puolan uskonnollista tilannetta kylmän sodan aikana kuvaa hyvin se, että Mikkonen saattoi ystävineen viedä 1980-luvun alussa luvallisesti maahan kymmeniätuhansia Raamattuja ja uskonnollisia äänitteitä.
– Veimme tuliaisemme paikallisiin seurakuntiin, jotka jakoivat niitä eteenpäin. Suomesta oli monena kesänä Puolassa myös kristillinen aktioryhmiä.

Vierailuja tehtiin myös toisin päin. Esimerkiksi parinkymmenen puolalaista pastoria kutsuttiin vuonna 1981 Helsinkiin helluntailaisten Eurooppa-konferenssiin.
– Samalla järjestimme heille tulkattuja kierroksia seurakunnissa eri puolilla Suomea. Suurin osa puolalaisista pastoreista ei ollut käynyt lännessä koskaan aikaisemmin. Ajat ovat muuttuneet. Nykyään Puola kuuluu EU:iin ja maan helluntaiuskovat kuuluvat Euroopan parimiljoonaiseen helluntailaisyhteisöön.