Pakkomielteitä

 

Ensin tulee tällainen metakirjoitus: Kirjoitin hiukan kepeän kolumnin hienoista juoksumaisemista ja joistain lenkkikokemuksista. Sitten ajattelin, etten julkaise sitä, koska toisten hyvälläkunnollakehumiset eivät aina ole kivoja luettavia. Mutta kun aamulla luin Hesarista – ties monennenko kerran – artikkelin, kuinka juuri liikkuminen tekee hyvää aivoille ja luovuudelle ja kaikelle muullekin, niin päätin kuitenkin julkaista. Tässä se siis on.

Kirjoitin viime kolumnissa tekemistäni myönnytyksistä. Nyt kerron pakkomielteistä. Kyse on samasta genrestä: autobiografisia confessioita. En ole päässyt irti tavastani lenkkeillä muutaman kerran viikossa (jo kaksi lasketaan muutamaksi). Kotimaan- ja ulkomaanmatkojen yhteydessä juokseminen on samalla hieno sight seeing paikkakunnan kaduille ja kujille. Kerron tässä muutamasta suosikkikohteestani ja kohtaamisistani.

TV7 neliöb.16.-30.9.MJa

Jyväskylässä käydessä on pakko aina kiertää rantareitti. Se on Suomen kaunein Jyväsjärven rantaviivaa seuraileva kävelytie. Tuo kolmentoista kilometrin kierros meni tässä yhtenä aamuna aikaan 1.27. Ei paha meikäläiselle. Seinäjoella pitää aina seurata jokivartta Törnävän suuntaan ja takaisin ja Turussa tietenkin hölkkäillä Aurajoen rannassa. Yksi kauneimpia lenkkireittejä on Tukholmassa se pieni merenlahti, jossa on kaupungintalo toisella reunalla ja hieno korkea silta etäämpänä. Israelissa pitää aina kiertää Gennesar… no, ei sentään ihan kiertää, mutta rantaviivalla sielläkin voi juosta, Jeesuksen kotimaisemissa. Jerusalemissa ollessa on pakko tehdä Vanhankaupungin kierros. Sen sisälle jää koko kristinuskon ydin: Golgata ja haudan paikka.

Jos kertoisin muualla maailmassa tekemistäni juoksulenkeistä, luulen, että koko maailmaan eivät mahtuisi kirjat, jotka niistä pitäisi kirjoittaa. Jospa kerron pari. Kun olin Bangkokiin lähdössä, minua valistettiin, että siellä ei kyllä voi juosta, kun siellä on muutama miljoona muutakin ihmistä yhtaikaa kadulla. En uskonut, vaan lähdin aamulla ennen kuutta juoksemaan kohti kartasta löytämääni puistoa. Liikenne oli vielä rauhallista, mutta puisto jo täynnä ihmisiä, lenkkeilijöitä ja voimistelijoita tai mitä ne nyt siellä mahtoivat tehdä. Kyllä sinne yksi valkonaama kuitenkin hyvin mahtui juoksemaan.

Botswanassa lähdin Gaboronen laitamille juoksemaan ja näin hiekkatiellä leijonan jälkiä. En tietenkään ollut varma, olivatko ne leijonan, mutta varmuuden vuoksi käännyin takaisin päin, siis siltä varalta että kyseessä olisi ollut nälkäinen leijona. Te ehkä sanotte, että älä höpise, oli meilläkin Ruokolahdella leijona. Niin, hiukan oudon lähellä kaupunkia jälki oli, mutta otin siitä valokuvan ja laitoin kynän mittatikuksi. Kun sitten tutkimme kirjasta eläinten jälkiä, niin ei muilla niin suurta käpälää kyllä ole. Mutta pääsin siis pakoon, koska edelleen tässä kirjoittelen.

Etiopiassa mukaan lähtee aina lauma lapsia juoksemaan. Kirjoitin jo aiemmin siitä, kuinka kerran kävi Lalibelassa. Juteltiin juostessa poikien kanssa, vaikka yhteistä kieltä ei ollut paljon muuta kuin etiopialaisten juoksijoiden nimet. Yksi osasi vähän englantia ja toimi tulkkina. Kadun varrella ihmiset näyttivät tuijottavan minua ja huutelivat jotain. Ajattelin, että kysyivät, olenko Lasse Virèn. Tulkkini kuitenkin kertoi, että ne ihmettelivät, että noin vanha ukko ja vielä juoksee.