Nollan lapsen politiikka

Valtakunnan tärkeimmissä lehdissä, kuten Uudessa Tiessä ja Helsingin Sanomissa keskusteltiin keväällä (taas) perheestä, sinkkuudesta ja lapsettomuudesta tietoisenakin valintana. Viime viikolla eräs merkittävän puolueen nuori puheenjohtajaehdokas kertoi lehtihaastattelussa, ettei pidä lasten saamista, ”omien geenien siirtämistä eteenpäin” kovin tärkeänä arvona. Tietoisille arvovalinnoille on aihetta nostaa hattua, mutta…

Entä tulevaisuus?

Näitä kahta meiltä ainakin puuttuu: toivoa, ajatusta tulevaisuudesta ja toisaalta yhteisöllisyyttä, yhteyttä.

Siellä missä tulevaisuus ei voi olla enää nykyhetkeä parempi, toivoakaan ei tarvita. Maailma on valmis, ei ole parempaa mihin pyrkiä. Miksi tavoitella tulevaisuutta (esim. lapsia), jos näyttää siltä, että tulevaisuus voi olla vain huonompi? Tieto lisää tuskaa.

Pakolaisleireillä, sielläkin missä eletään täysin kansainvälisen ruoka-avun varassa, perustetaan edelleen perheitä ja saadaan lapsia, koska tulevaisuus voi olla ainoastaan parempi.

Siellä ei ole enää mitään menetettävää, kun taas täällä ei ole enää mitään saavutettavaa.

Ne joilla on toivo, perivät maan, eivät järkevät. Altavastaaja voittaa. Ja tietämätön.

Vanha ja uusi yhteisöllisyys

Eurooppa on muuttunut hurjasti sitten toisen maailmansodan. Suuret ikäluokat kapinoivat vanhempiensa arvoja ”koti, uskonto ja isänmaa” vastaan, muuttoliike kaupunkeihin rikkoi suku- ja kyläyhteisöt ja perinteinen ”kirkko keskellä kylää” -uskonnollisuus on kauan sitten taakse jäänyttä maailmaa. Sata vuotta sitten eläneillä suomalaisilla saattaisi olla enemmän yhteisiä arvoja vaikkapa Lähi-Idän maaseudun asukkaiden kuin nykysuomalaisten kanssa.

Meistä on tullut irrallisia, ”liiankin” vapaita ja siksi ihmissuhteiden aloittamisesta vaikeampaa. Siis ehkä ”teknisesti” helpompaa kuin koskaan, mutta kun kyse on vähän muustakin kuin vapaudesta ja teknologiasta…

Seurakunnat eivät ehkä vielä ole kovin tehokkaasti pystyneet luomaan uudenlaista yhteisöllisyyttä, mutta onneksi tästä tarpeesta puhutaan nykyään avoimesti ja monenlaista kokeillaankin. Toivottavasti nuorempi sukupolvi löytää omat tapansa löytää toisensa, muutenkin kuin virtuaalitodellisuudessa.

Yhteisöllisyyttä ehkä vähän myös pelätään muutamien menneiden huonojen esimerkkien takia. Niissä usein on ollut kyse yhden vahvan johtajan ympärille rakennetuista epäterveistä ja tiiviistä yhteisöistä. Eiköhän ole jo aika jättää nämä taakse ja etsiä onnistuneita esimerkkejä.

Vieläkö uskomme tulevaisuuteen?

Vieläkö meillä uskotaan perheisiin? Perheen perustaminen on iso riski ja vaatii sekä rohkeutta, että uskoa tulevaisuuteen. Entä voisiko lapsuus, lapsenkaltaisuus olla jotain mistä voisimme ammentaa tätä positiivisuutta?

* * *

Mihin ihmiskunnan ”tarina” etenee? Onko maailman ”kantokyky” täynnä? Tai uskotko, että ihmisen historia on aivan seuraavan suuren kriisin, murroskohdan, aikakauden kynnyksellä? Ihan kohta tapahtuu jotain… jokin suuri katastrofi, sota, lopunajat, Jeesus palaa, kaikki palaa ja pelin säännöt muuttuvat…

Voihan olla – mutta uskotko oikeasti?

Omat arvosi ja uskosi löydät katsomalla kalenteriisi…

* * *

Paavali rohkeni arvioimaan omaa aikaansa ja otti kantaa jopa perheen perustamiseenkin (1. Kor. 7). Mutta Jeremia antoi aivan erilaisia neuvoja omalle ajalleen (Jer. 29:5-11).

Mikä aika on nyt? En kyllä rohkene sanoa mitään. Trendejä ja muuttujia on aivan liian monta. Sen verran ymmärrän, ettei ymmärrys riitä – voi vain rukoilla viisasta sydäntä (Psalmi 90:12).

Maapallon kantokyky

Kysymys maailman ”kantokyvystä” on hyvin herkkä ja vastuullinen, mutta kai siitäkin pitäisi voida puhua. Kuka saa elää? Ja kenellä on vastuu?

Tai paremminkin: kuka ottaa vastuun tulevaisuudesta, vaikka vastuullisuudesta ei lyhyellä tähtäimellä palkita?

Valtavan suuri osa maapallon luonnonvaroista haaskataan turhuuden ja nautintojen, ja toisaalta aivan käsittämättömän epäoptimaalisten ratkaisujen sekä konfliktien vuoksi. Hintana sitten on esimerkiksi metsäkato, kalakantojen köyhtyminen, aavikoituminen, nälänhädät, pakolaisuus, jne. Monien luonnonvarojen kohdalla toteutuu yhteismaan ongelma.

Maapallolla olisi aivan riittävästi kaikkien tarpeisiin, muttei riittävästi kenenkään ahneuteen. 

Nykyinen teollinen maatalous voi olla resurssien kannalta kestämätöntä ja hyvin haavoittumisherkkää. En ole asiantuntija, mutta ihan vain järkevämmän luonnonvarojen käytön, kiertotalouden, resurssikierron ja joissain paikoissa niinkin alkeellisen asian kuin maanomistuksen järkeistämisen kautta voitaisiin kestävää ruoantuotantokykyä monin paikoin nostaa valtavasti. Esimerkiksi Ruotsin (ml. Suomen) maataloustuotanto lähti huimaan nousuun isojaon jälkeen.

Tulevaisuudessa erilaisilla sekä matalan, että korkean teknologian ratkaisuilla osa ruoan- ja energiantuotannosta tuodaan yhä lähemmäs kuluttajaa. Ruoka kasvaa kaupungissakin ja pienviljelykin voi olla kivaa, kuten tässä videossa (esimerkkejä on valtavasti, tämä nyt sattui vastaan).

Optimistisimmat sanovat, että teknologiset ratkaisut luonnonvarahaasteisiin olisivat jo käsillämme…

Nähtäväksi jää. Katso itse eteesi.

Jos omasta puolestani saisin päättää, niin mieluummin uskoisin tulevaisuuteen. Optimistin elämä on kivempaa.

Tapio Luoma-aho

Kuva (C) Teddy Kelley / Unsplash