Lahjaton mies

 

Joulunalustienoo on, kaikesta riemunkirjavuudestaan huolimatta, meikämandariinille hieman hapanimelää aikaa. Ei sillä, ettenkö tykkäisi piparintuoksuisista tohinoista tonttuineen, puuroineen ja velleineen. Yhtä asiaa minun juhlahuuruisen askaroinnin keskellä on kuitenkin otsattoman vaikeaa ottaa luonnikkaasti. Nimittäin niiden joululahjojen hankkimista. Siihen hommaan minulla ei ole kummoistakaan lahjakkuutta.

Joka vuosi päädyn ennemmin tai myöhemmin, yleensä myöhemmin, piereskelmään verta viimetinkaan jätetyn lahjapakokauhuni keskellä. Pää tyhjänä tepastan taistelutantereita muistuttavien ostosparatiisien päättymättömissä juoksuhaudoissa hutikuteja ylipäiväisillä paukkupanoksillani ampuen. Sulkemisajan lähestyessä tarraan lopulta kiinni hongkongilaiseen halpatuontiposliiniin kuin hullu joulupuuroon toivoen, että hyvää tarkoittava aikomukseni kuulostaisi vastaanottajan korvissa muultakin kuin kilisevältä kulkuselta.

Missiokampanja ilmainen (IRR-TV)

Ja lopulta istun parkkipaikalla autossani itkua tuhertaen ihmettelemässä, että kuka kumman puuppakulho koko lahjomistradition oikein meni keksimään. Ne kolme itämaan viisastamiestäkö tämän hysterian takana ovat? Että mahtoivatkohan sittenkään olla niin kovin viisaita.

Minun on tunnustettava, että tänä vuonna pääsin lahjagrillistä suorastaan sikamaisen helpolla. Puolisoni taikoi, kuten tavallista, perheemme lahjakääröt kuntoon ilman, että minun tarvitsi ripuloida asian äärellä rullallistakaan. Lisäksi hän ilmaisi käsin, kuvin ja kirjaimin, mitä itse joululahjaksi toivoisi. Tuntikausia kestäviltä nurkkaantuijotuskohtauksilta ja yöllisiltä huutoheräämisiltä välttyäkseni sain vielä tietää senkin, missä putiikissa minkäkinlaisiin toiveisiin saadaan täyttymys.

Henkilökohtaisesti ylitin itseni hoippumalla lahjaostoksille jo vajaa vuorokausi ennen Suomeen lähtöämme. Aivan ongelmitta ei touhu tosin tälläkään kertaa luonnistanut. Haarakiilavalikoimien viidakkoon väsähdyttyäni jouduin kahteen otteeseen soittamaan vaimolle tiedustellakseni, että missä ihmeen hyllyssä ne pitsiunelmat oikein majailivatkaan.

Kaikki oli siis lahjoja myöden mallillaan, kun heitimme kimpsumme kasaan ja suuntasimme kohti kotia joulunvietoon. Tai niin ainakin luulin. Tuota pikaa bussilinjan yksi matkustajat saivat nimittäin kuulla kattavan kokoelman suomalais-ugrilaista kirosanastoa huomattuani, että armaalleni hankkimani lahjatavarat möllöttivät ihan jossain muualla kuin minun selkäsäkissäni.

Sinnehän jäivät, lahjapiiloon, pyykkikorin pohjalle kalsonkieni kaveriksi.

Tässä minä nyt sitten istun, kirjaimellisesti, lahjaton mies. Ei ole antaa kaulakäätyä, ei silkkihuivia eikä edes Joni Mitchelin levyä. Suukon toki voisin aattoillan hämärissä sujauttaa, jos vain tohtisin. Mutta enpä taida tohtia. Huulessani oleva kummallinen patti kun taitaa olla herpes.

Rakkaani istahtaa viereeni, ottaa kädestäni kiinni, katsoo syvälle silmiini ja pyytää hellästi hävittämään karvaan ilmeen kasvoiltani. Emmehän juhli joulua siksi, hän sanoo, että meillä on hankittuna lahjoja tosillemme. Ne ovat lopulta pelkkää pintaa, kaunista ja tärkeää, mutta eivät itsetarkoitus.

Ja kuinka oikeaan hän osuukaan. Juhlan syy on altaan syvässä päässä, siellä missä painutaan pinnan alle. Siellä missä minua odottaa vapahtajani ja lunastajani Jeesus Kristus, tosi Jumala ja tosimies.

Mies, jolta eivät lahjat lopu.