Lähelle on vaikea nähdä

 

Joskus on mentävä kauas voidakseen nähdä lähelle. Neljä ulkomailla vietettyä viikkoa ovat vakuuttaneet minut siitä, että tämä, kenties aikojen saatossa hieman elähtämään päässyt, sanonta pitää edelleen kutinsa. Vaelluttani jonkin aikaa vieraalla maalla olen havahtunut huomaamaan, kuinka jokapäiväisessä elämässäni on huomattava määrä asioita, joiden arvoa en yksinkertaisesti älyä noteerata. Nämä asiat ovat usein niin lähellä ja niin läsnä, että niiden merkityksen huomaa vasta silloin, kun niitä ilman koittaa rämpiä eteenpäin.

En koskaan aiemmin ole huomannut, kuinka mahtava keksintö on astiankuivauskaappi. Vasta häslättyäni ruotsalaisen asuntomme puhelinkioskin kokoisessa keittiössä laadukasta Ikea-mallista astiankuivaustelinettämme milloin minnekin viritellen ymmärsin, kuinka hienoa on voida mäiskiä pestyt astiat ritilöillä varustettuun kaappiin killumaan. Ja vasta tultuani mahahaavoitetuksi ulkomaisen keittiökalustuksen kanssa taistellessani olen huomannut, kuinka suurenmoisen palveluksen Työtehoseura koko Suomen kansalle on tehnyt, ja kuinka vähän olen osannut heidän käänteen tekevää työtään arvostaa. Täältä takaisin palattuani suuteloin hellästi ensimmäistä näkemääni astiankuivauskaappia julistaen koko maailmalle, kuinka ihana nainen Maiju Gebhard on. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

Perheniemi neliöb. elokuu MJa

En myöskään koskaan aiemmin ole osannut arvostaa saunaa niin kuin nyt. Vasta kärvisteltyäni kuukauden vailla mahdollisuutta kunnon löylyttelyyn olen tullut syvästi tietoiseksi siitä, kuinka ihanaa on tömäyttää takapuoli kuuman haapalaudan päälle ja antaa kiukaan soida. Vasta nyt ymmärrän, millaisen sosiaalisen ulottuvuuden suuri osa koko muusta maailmasta menettää ilman saunan tarjoamaa mahdollisuutta. Täältä takaisin palattuani heitän housut naulaan, vedän karvalakin päähän ja muutan viikoksi bastuun asumaan. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

En koskaan aiemmin ole tajunnut sitä, kuinka hienoa on ymmärtää ja tulla ymmäretyksi omalla äidinkielellään. Vasta nyt jäätyäni toistuvasti haavi auki hölmönä tuijottamaan kaupan kassan kysyessä selvällä ruotsin kielellä ”Haluatteko, että laitan ostoksenne muovikassiin?” ymmärrän, kuinka mahtavaa on kyetä kommunikoimaan täydellisen ymmärrettävästi toisen ihmisen kanssa. Ja kuinka vähemmän hävettävää onkaan, kun ei ole hymyillyt typerän näköisenä toisen selvittäessä jotakin vain ymmärtääkseen jälkikäteen, että tämä on kertonut juuri tulleensa rakkaan isoäitinsä hautajaisista. Täältä takaisin palattuani laitan Aapisen tyynyn alle, himmennän valoja ja kuuntelen Kari Tapion sametinpehmeää bassoa. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

Seuraavaa asiaa on äärimmäisen noloa myöntää, mutta myönnettävä se on. En koskaan aiemmin ole osannut arvostaa lähimmäisiäni niin paljon kuin nyt. Vasta elettyäni vailla mahdollisuutta jakaa arkeani ystävieni ja sukulaisteni kanssa olen ymmärtänyt, mitä lähimpien ihmisten läsnäolo elämässäni todella merkitsee. Samalla olen huomannut, kuinka turkasen helppoa rakkaimpiensa arvo on unohtaa. Vain todellinen idiootti osaa olla arvostamatta lähimpiään, silloin kun on heidän ympäröimänään. Kaikesta päätellen juuri sellainen idiootti minä olen. Täältä takaisin palattuani ammun ilotulitteita parvekkeeltamme jokaisen ystäväni ja sukulaiseni kunniaksi ja kerron heille, kuinka paljon he minulle merkitsevät. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

Aina elämässä ei tarvitse matkustaa jonnekin ajautuakseen etäälle elämän tärkeimmistä asioista. Viimeisten vuosien aikana olen säännöllisin väliajoin kokenut ajautuneeni etäälle rakastavan ja armahtavan Jumalan luota, hänen äänensä kuulumattomiin ja läsnäolonsa ulottumattomiin. Joka kerta olen pää pinkeänä pohtinut, miksi näin käy. Kenties juuri siksi, että elämän perusasiat ovat oman säätämiseni keskellä tulleet minulle liian itsestään selviksi. Tai ehkä siksi, että oikeasti tärkeiden asioiden todellinen arvo on päässyt hukkumaan kiireen keskellä heiluvaan horisonttiin. Etäälle ajautuminen on ollut tarpeellista ja tarkoituksenmukaista kenties juuri sen vuoksi, että osaisin huomata mistä tässä kaikessa lopulta on kyse. Ja joka kerta olen voinut palata takaisin. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.
___________________

Kirjoittaja on 30-vuotias opiskelijanplanttu Tampereelta, joka yrittää kiivaasti päästä eroon sekä historian että teologian opinnoistaan. Tämän syksyn kirjoittaja viettää Uppsalassa korkeakulttuurisista kokemuksistaan aasinsillalle ammentaen.