Kristillisen kasvatuksen oheneminen on kirkolle suurempi riski kuin ehkä ymmärretään

 

Kotien kristillinen kasvatus on vähentynyt nopeasti, eikä päiväkodeista tai kouluista ole paikkaamaan tätä puutetta, sillä niissä ollaan tarkkoja kaiken katsomuksellisen suhteen. Ennen kirkon työntekijät saivat pitää päiväkodeissa ja kouluissa kristillisiä hartauksia. Nyt saa tulla, kunhan ei puhu Jumalasta. Näin ainakin pääkaupunkiseudulla.

Yhä harvempi lapsi saa kuulla kertomuksen Joosefista, Joonasta valaan vatsassa tai kuinka Jeesus tyynnyttää myrskyn. Yhä harvempi lapsi saa oppia Raamatun ja Jumalan tuntemista, lähimmäisen rakkautta ja anteeksiannon merkitystä.

Sansa neliöb 15.2-15.3. MJa

Kristillisen kasvatuksen oheneminen on suurempi ongelma kuin äkkiseltään arvaisi. Jos lapsi ei ole saanut kristillistä kasvatusta, on suuri todennäköisyys sille, etteivät uskonasiat kiinnosta häntä aikuisenakaan. Tällainen aikuinen on altis eroamaan kirkosta.

Kodin perintönä saatu kristillinen kasvatus korreloi vahvasti ihmisen uskonnollisuuteen.

Vanhemmilla on enemmän uskonnollista vaikutusta lapsiinsa kuin mitä he ajattelevat. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan uskonnollisuus tai uskonnottomuus siirtyi seuraavalle sukupolvelle sitä paremmin, mitä useampi perheen tai suvun jäsen välitti samaa traditiota, ja mitä läheisemmäksi nuori koki suhteen. Kodin perintönä saatu kristillinen kasvatus korreloi siis vahvasti ihmisen uskonnollisuuteen.

Uskonnollinen kotikasvatus ja uskonnolliset tavat ovat Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan olleet yleisiä vielä 70–79-vuotiaiden lapsuudessa. He edustavat suuren murroksen sukupolvea. Nuorempien ikäryhmien kohdalla uskonnollinen kotikasvatus kuuluu enää vähemmistön lapsuusmuistoihin.

Kolmelle viidestä suomalaisesta on opetettu lapsena iltarukous, ja sama osuus on käynyt lapsena pyhäkoulussa tai seurakunnan kerhossa. Neljä vuotta sitten näiden osuus oli selvästi suurempi. Pudotusta on lähes kymmenen prosenttiyksikköä. Myös joulukirkossa käyminen ja uskonnosta puhuminen lapsuudenkodissa on vähentynyt selvästi neljässä vuodessa. Vuoden 2019 tilaston mukaan enää 43 prosenttia suomalaisista oli käynyt lapsuudenkodissaan joulukirkossa, kun neljä vuotta sitten heitä oli puolet suomalaisista.

Blogissani 12.11. kirjoitin, että suomalaisten usko kristinuskon Jumalaan on lähes puolittunut 20 vuodessa. Vuonna 1999 suomalaisista lähes puolet (47 %) uskoi Jumalaan, vuonna 2019 enää joka neljäs uskoi Jumalaan niin kuin kirkko opettaa. Vanhimmassa ikäryhmässä (70-79-vuotiaat) 43 prosenttia uskoi kristinuskon Jumalaan. Nuorimmassa ikäryhmässä (15-29-vuotiaat) heitä oli vain 15 prosenttia.

Korona-aikana on tehty digiloikkia, mutta onko panostettu riittävästi lasten tavoittamiseen digitaalisin keinoin.

Kirkon jäsenkehityksen kannalta kristillisen kasvatuksen oheneminen on valtava riski. En näe, että sen painoarvoa olisi kunnolla oivallettu kirkossa. Korona-aikana on tehty digiloikkia, mutta onko panostettu riittävästi lasten tavoittamiseen digitaalisin keinoin. Lapsia eivät kiinnosta staattiset puhuvat päät, vaan pitää olla menoa ja meininkiä ja toteutuksissa visuaalista tasokkuutta sanomasta tinkimättä.

Verkosta löytyy kyllä lapsille suunnattua kristillistä aineistoa. YouTubesta löytyy esimerkiksi Lastenkirkko, jolle on linkitys monien seurakuntien verkkosivuilta ja sitten on Verkoston lapset. Mutta onko materiaalia riittävästi ja julkaisufrekvenssi riittävä?

Ja mitä korona-ajan jälkeen? Pyhäkoulut, perhe- ja päiväkerhot jatkavat toimintaansa ja hyvä niin, mutta palaavatko esimerkiksi pyhäkoulua käyneiden perheiden lapset takaisin pyhäkouluun vai onko korona-aika muuttanut perheiden käyttäytymistä pysyvästi. Lasta voi olla vaikea saada lähtemään pyhäkouluihin ja kerhoihin, kun rutiini on kerran katkennut.

Nyt jos koskaan pitäisi panostaa isosti lasten kristilliseen kasvatukseen myös digitaalisin keinoin. Se tarkoittaa uusia ja innostavia sisältöjä tavoittaviin kanaviin. Parasta lapsille!

”Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea.”  (Sananl. 22:6)