Olin Pro Fiden 60-vuotisjuhlassa. Menin sinne sen vuoksi, että tunnen ensimmäisen kokoonpanon pojat. Kävivät pyynnöstäni Pälkäneellä soittamassa, kun olin siellä seurakunnan ensimmäisenä nuorisonohjaajana. Sittemmin pidin joskus raamattuopetuksia tilaisuuksissa, joiden vetonaulana oli tämä poikabändi.
En ole varsinaisesti tämänkaltaisen musiikin suurkuluttaja. Pakko kuitenkin myöntää, että Järvenpäässä Hengellisillä syventymispäivillä pidetty musiikki-iloittelu puhutteli. Arvelen bändin olevan korkeatasoinen mutta varsinaisesti jubileerasin laulujen sanoista, jotka ilokseni myös heijastettiin näkyviin. Tämän täytyy olla Jumalasta, kun laulavat ja soittavat sydämen kyllyydestä ja sanoma on kirkas evankeliumi synnistä ja armosta ja kaikki tämä Jeesuksen ristin valossa.
Muutama päivä myöhemmin olin Vivamossa Kalevi Lehtisen 60-vuotisjuhlasymposiumissa. Kalevia muisteltiin monista eri näkökulmista. Minulle ja monille muillekin hän oli nimenomaan kirkkaan armon julistaja.
Mutta eivätkö kaikki papit kaikissa puheissa aina ja kaikkialla puhu armosta? Eikö armo ole suosittu teema jopa kristinuskon reunamilla ja ulkopuolella? Jokainen hyväksytään ja saa olla sellainen kuin on, koska armo.
Ristillä vuotanut Jeesuksen veri on ainoa toivomme.
Miksi Kalevi Lehtisestä tai Erkki Lemisestä sanotaan, että armon julistus oli erityisen kirkas ja tuli niin alas, että siihen heikoimmankin uskon kanssa voi tarttua?
Minulla on siihen kaksi selitystä, joista toinen on arvaus. Ensimmäinen on se mikä oli läsnä Pro Fiden konsertissakin. Ihmisen pohjatonta ja todellista synnillisyyttä vasten vain Jeesuksen ristin työ voi tuoda lohdutuksen. Ilman tätä dilemmaa ei ole mitään kristillistä armoa. Ristillä vuotanut Jeesuksen veri on ainoa toivomme. Muut armot ja toivot ovat sanahelinää ja kulkusten kilinää.
Ja sitten se arvaus. Armosta voi kyllä puhua oikein, kun vain edellä kuvattu evankeliumi on kohdallaan. Sanomaan tulee kuitenkin syvempää kaikupohjaa silloin, kun puhuja on itse käynyt oman syntisyytensä helvetillisissä syvyyksissä ja kantanut sellaista pistävää piikkiä elämässään, joka on repinyt sielun ja melkein ruumiinkin hajalle. Näissä syövereissä kirkastuu sanoma: ”Minun armoni riittää sinulle”. Se ei ole enää mielipide tai oppilause tai psykologinen lohdutusrepliikki. Riittääkö armo vielä minullekin, on elämän ja kuoleman kysymys.
Jotkut palvelijansa Jumala kuljettaa tuollaisia teitä. Siksikö niitä on kuljettava, että muut saisivat kuulla kirkkaan evankeliumin? Eikö mikään vähempi riitä?
