Korkeimman oikeuden tuomio Päivi Räsäsen ja Juhana Pohjolan asiassa ei tarkoita sitä, että Raamatun siteeraaminen olisi Suomessa kielletty. Se ei myöskään merkitse, että synnistä puhuminen kirkossa, rippileirillä tai saarnassa olisi kriminalisoitu. Juuri tämän rajan vetäminen näyttää nyt olevan tärkeämpää kuin ehkä mikään muu tuomion jälkeisessä keskustelussa.
Kansanedustaja Päivi Räsänen ja piispa Juhana Pohjola tuomittiin eilen korkeimmassa oikeudessa sakkorangaistukseen. Tuore ratkaisu on kuitenkin omiaan lisäämään epävarmuutta. Seitsemän vuotta kestänyt prosessi ehti kulkea käräjäoikeuden ja hovioikeuden kautta vapauttavin päätöksin ennen kuin korkein oikeus päätyi osin toiseen lopputulokseen. Siksi kysymys ei ole vain yhdestä rikostuomiosta, vaan myös siitä, miten ennakoitavana sananvapauden, uskonnonvapauden ja rikosoikeudellisen vastuun rajaa Suomessa voidaan pitää. Antti Koskenniemen, Lukas Brennerin ja Martti Pyykösen isännöimä Kurkkupellon vartiolava -podcast haastatteli varatuomari Marjo Anttooraa tapauksen tiimoilta.
Marjo Anttooran mukaan korkeimman oikeuden tuomiossa ei ollut kyse siitä, että vuonna 2004 kirjoitettiin pamfletti homoseksuaalisuudesta, vaan siitä, että sama kirjoitus linkattiin sosiaaliseen mediaan uudelleen vuonna 2019. Anttoora korostaa myös, ettei ”raamatunlauseen twiittaamisesta” ole tullut rangaistavaa. Tämä havainto on tärkeä, koska julkisessa keskustelussa moni on ehtinyt tulkita päätöksen paljon laajemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on.
Silti ratkaisu jättää jälkeensä vaikeita kysymyksiä. Yksi niistä liittyy siihen, miten solvaavuus arvioidaan ja missä määrin tieto, joka on katsottu vanhentuneeksi, voi muuttua rikosoikeudellisesti merkitykselliseksi. Tuomiossa painottui erityisesti ilmaus, jossa homoseksuaalisuutta kuvattiin psykoseksuaaliseksi kehityshäiriöksi. Anttooran mukaan ongelmallista on, että ilmaus on irrotettu sekä omasta ajastaan että alkuperäisestä yhteydestään. Hän pitääkin hämmentävänä sitä, kuinka siitä ylipäätään voidaan vielä tässä kohtaa tuomita.
Vaarallinen itsesensuuri
Ratkaisun laajempi merkitys ei ehkä lopulta olekaan vain siinä, mistä Räsänen ja Pohjola tuomittiin, vaan siinä, että moni alkaa tuomion pelossa varoa sanojaan. Anttoora sanoo huomanneensa jo pitkän oikeusprosessin aikana, että herkistä yhteiskunnallisista aiheista puhutaan entistä varovaisemmin, mikä ei toki ole pelkästään huono asia: sanojaan on syytä punnita, jotta toista ei loukata tarpeettomasti. Jos kuitenkin varovaisuus muuttuu peloksi ilmaista omaa vakaumustaan, ongelma on vakava.
Juuri tähän liittyy yksi tapauksen kiinnostavimmista puolista: uskonnollisen kielen lukutaito. Päätöksestä on Anttooran mukaan nähtävissä, että uskonnollinen puhe ja sen käsitteet eivät avaudu kaikille samalla tavalla. Kun kristillisen puheen termit, kuten synti, häpeä ja armo, irrotetaan hengellisestä viitekehyksestä, ne voivat kuulostaa loukkauksilta. Anttoora muistuttaa, että kristillisessä kontekstissa puheella synnistä ei ole tarkoitus lyödä ihmistä, vaan osoittaa, että jokainen tarvitsee armoa.
Siksi nyt käytävä keskustelu ei ole vain juridinen. Se on myös kulttuurinen ja kielellinen. Kuinka hyvin yhteiskunta enää tunnistaa uskonnollisen puheen oman logiikan? Ja kuinka tarkasti laki pystyy suojaamaan ihmisarvoa ilman, että se samalla tuottaa laajaa epävarmuutta siitä, mitä saa sanoa?
Anttoora tiivistää ongelman ehkä osuvimmin puhuessaan väärinymmärryksen vaarasta. Hänen mukaansa päätös voidaan lukea väärin kahteen suuntaan: joko niin, ettei mitään kriittistä saa enää sanoa, tai niin, että kristityt ovat nyt yleisen vainon kohteena. Molemmat tulkinnat kärjistävät. Mutta juuri niiden välissä kulkee se alue, jossa tämän tuomion todelliset seuraukset nyt ratkaistaan.
