1800-luvun viimeisinä vuosina pohjolasta lähdettiin viemään evankeliumia Tiibetin liepeille. Maan rajat pysyivät kiinni, mutta vuosikymmenten kuluessa Himalajan lähetys kasvoi Himalajan Vapaakirkoksi.
Suomen vapaakirkollisten aloittama lähetystyö Kiinassa vuonna 1890 oli uuden herätysliikkeen ensimmäinen kansainvälinen askel. Se askel otettiin tasaiselle maalle, mutta pian seurasivat toisenlaiset, hengästyttävät askeleet. Harppaus maailman katolle, Himalajalle, oli varsin skandinaavinen.
Himalajan lähetyksen ohjenuorana oli amerikanruotsalaisen evankelista Fredrik Fransonin näky suljetun Tiibetin saavuttamisesta. Toteuttamispolkuna oli hänen vuonna 1890 perustamansa Scandinavian Alliance Mission (SAM). Franson lähetyskoulutukseen Ruotsissa vuonna 1893 osallistui suomalainen Sigrid Gahmberg, josta vuonna 1895 tuli Himalajan lähetyksen ensimmäinen työntekijä.
Raja pysyi kiinni
Ensimmäiset kymmenen Himalajan työntekijää saapuivat Intiaan Pohjois-Amerikasta vuonna 1892. He eivät halunneet jäädä Intiaan, vaan tahtoivat siirtyä ulkomaailmalta suljettuun Tiibetiin. Ryhmä asettui Ghoom-nimiseen kylään Darjeelingin kaupungin yläpuolelle.
Tiibetin kielen opiskelun aikana kävi kuitenkin selväksi, että maan raja oli ja pysyi kiinni ulkomaalaisille. Lähetystyöntekijät päätettiin jakaa neljään ryhmään työskentelemään tiibetiläisten ja tiibetinsukuisten kanssa: Ghoomissa, Sikkimissä, Garhwalissa ja Bhutanin rajalla Baksaduarissa.
Ensimmäinen kiipeilijä
Sigrid Gahmberg sai yllättävän viestin matkalla Intiaan. Baksaduarin ensimmäinen työntekijä Susanna Hansen oli kuollut kuumeeseen ja testamentannut hänelle 11-vuotiaan tyttärensä Alfhildin. Malariakuumeen vuoksi Gahmbergin palveluvuodet jäivät lyhyeksi, ja hänet haudattiin Ghoomiin vuonna 1900.
1890-luvun lopulla näky evankeliumin viemisestä Tiibetiin oli vahvistunut, ja Intiaan saapui viisi uutta työntekijää. Vuoteen 1923 mennessä kentälle saapuneita oli jo 23. Olosuhteet olivat erittäin haastavat, Gahmbergin leposijan viereen kaivettiin lisää hautoja.
1930-luvulla Himalajan lähetysnäky elpyi jälleen kerran, kun seitsemän uutta työntekijää otettiin työhön. Kaksi heistä oli miehiä! Siihen saakka 29 työntekijän joukosta 21 oli ollut naisia.
Kun toisen maailmansodan tummat pilvet olivat jo kerääntyneet Euroopan ylle, Arnold Hyttinen ja Arthur Pylkkänen matkustivat Intiaan. Vuonna 1942 molemmat internoitiin Dehra Dunin keskitysleirille, josta he vapautuivat neljä vuotta myöhemmin. Pylkkänen palasi Suomeen 1948 mutta Hyttinen jäi kentälle, vaikka perimätiedon mukaan hänelläkin oli matkalippu Suomeen tilattu. Tulevaan Himalajan työn johtajaan, nuoreen Norbu Dukpaan, tämä ele jäädä ”baksaduarilaisten” luo teki suuren vaikutuksen — kuinka paljon Jeesus rakastaa ihmisiä, kun tämä sahib rakasti heitä näin paljon? Hyttinen kuoli Baksaduarissa vuonna 1948 ystäviensä ympäröimänä. Pylkkänenkin palasi Intiaan keväällä 1950 mutta sai surmansa Lachungissa syyskuussa lumivyöryn aiheuttamassa tulvassa.
Tällä vuosikymmenellä rekrytoitiin viimeiset suomalaiset työntekijät. Heistä Riitta Siikanen oli viimeinen anila; kohtelias puhuttelumuoto tarkoittaa arvostettua opettajaa. Siikanen menehtyi tämän vuoden tammikuussa.
Itsenäistymisvuodet ja kasvukivut
Brittien imperiumi mureni nopeasti toisen maailmansodan jälkeen. Intia itsenäistyi vuonna 1947 ja otti paikkansa uutena tasavaltana maailmassa. 1960-luku oli Intiassa seurakuntienkin itsenäistymisaika — myös Himalajan lähetykselle.
Tehtävä lankesi Riitta Siikaselle. Hän ryhtyi toimeen, ja jo vuonna 1962 paikallisen lakimiehen laatimat asiakirjat oli hyväksytty paikallishallinnossa. Himalayan Free Church (Himalajan Vapaakirkko) syntyi virallisesti. Sen ensimmäinen presidentti oli pastori Norbu Dukpa.
Suomalaisen lähetystyöntekijän viimeinen askel Himalajalla oli luovuttaa lähetyksen omaisuus nuorelle kirkkokunnalle. Vuoden 1972 alusta Himalajan Vapaakirkko (HVK) oli täysin itsenäinen.
Nuorelle kirkkokunnalle ensimmäiset vuodet olivat täynnä turbulenssia. Johtajuuskysymykset, omaisuuden hoito, etniset eroavaisuudet ja alueen poliittinen ilmapiiri koettelivat. Vuoden 1972 alussa Himalajan Vapaakirkkoon kuului käytännössä muutama seurakunta ja jäsenmäärä oli vain muutama sata kastettua aikuista. Vakiintuneiden seurakuntien työn piirissä oli myös paljon muita seurakuntaryhmiä.
Kannattiko lähteä? Kannattiko lähettää? Oliko maksettu hinta liian suuri? 39 työntekijää oli työskennellyt Himalajan rinteillä ja yhdeksän heistä jäi sinne.
Himalajan Vapaakirkon nykyiset kasvot
Joulukuussa 2022 seurakuntien työntekijät kokoontuivat vuosikonferenssiinsa Siligurissa, ja samalla juhlittiin myös 60-vuotiasta Himalajan Vapaakirkkoa. Seurakuntia on tänä päivänä noin 120 ja konferenssissa mukana oli 110 työntekijää. Jäsenmäärä on noin 12 000. Koronarajoituksista huolimatta 70 ihmistä kastettiin vuoden aikana ja useita kirkkorakennuksia remontoitiin ja laajennettiin. Siligurin koulutuskeskuksesta valmistuu uusia työntekijöitä.
Kannattiko lähteä ja lähettää? Ehdottomasti, tämä on enemmän kuin kukaan uskalsi unelmoida.
Milloin on Tiibetin aika?
Kirjoittaja on Vapaakirkon lähetysjohtaja emeritus
