Yleinen: Tuomas Enbuske kuvaa luterilaista uskoaan: ”Ei kielilläpuhumista, ei ikoneja, ei suitsukkeita – Sana riittää”

Jaana Laakso: ”Runossa taivas on lähempänä”

 

Jaana Laaksolle runojen kirjoittaminen ja luonnossa samoilu ovat rakkaita harrastuksia. Kuva Antti Laakso.

Soinissa asuva Jaana Laakso työskentelee metsänhoitoalalla ja metsätalousyrittäjänä yhdessä puolisonsa kanssa. Vapaa-ajallaan hän samoilee luonnossa ja saa sieltä innoitusta runojen kirjoittamiseen. Se merkitsee hänelle armorikasta elämää.

Kirjoittaminen on ollut Jaana Laaksolle tärkeä harrastus nuoruudesta asti.

– Ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla. Kirjoittaessa saan sanomaani syvyyttä ja rohkeutta, kertoo Jaana, joka on harrastanut kirjoittamista lukioajoista asti. Äidinkielenopettajan kannustava palaute rohkaisi häntä jatkamaan kirjoittamista.

Janoinenlammas.fi neliöb.8.5.-4.6.

Runot kuin rukousta

Jaana Laakson mielestä runo on lähellä rukousta:
– Merkitykselliseltä tuntuu, kun joku sureva saa lohdutusta runonjeni kautta. Niitä hetkiä en ole lukenut omaksi ansiokseni.

Eivätkä runot lohduta vain niiden lukijaa. Myös niiden kirjoittaja saa kokea mielen keventyvän ja taakkojen kirpoavan.

– Kirjoittamalla rämpii eteenpäin. Taakka kevenee, ja menneistä murheista voi päästää irti.

En vaadi tai pyydä mitään.
Silloin kaikki mitä saan
on enemmän tai vähemmän lahjaa,
Jumalan ihmettä
jokainen nuppu ja taimi,
Jumalan valoa jokainen hymy.

Älä sinäkään vaadi tai pyydä mitään.
Silloin kaikki mitä saat
on enemmän tai vähemmän lahjaa,
Jumalan ihmettä
jokainen kosketus ja ilonkyynel.

– Kirjoittamalla rämpii eteenpäin. Taakka kevenee, ja menneistä murheista voi päästää irti.

Luonto tärkein innoittaja

Jaana Laaksolle suhde sekä luontoon että kirjoittamiseen on syvästi hengellinen:

– Armorikasta elämää tämä: lähellä puut ja linnut, saan tähytä taivaaseen. Runossa taivas on vielä lähempänä.

50-vuotispäivänään Jaana oli vaeltamassa miehensä Antti Laakson kanssa Saarijärvellä Pyhä-Häkin kansallispuistossa. Tuolta vaellukselta syntyi runo:

Välillä pysähdyn
ja jatkan taas kulkuani
enkelin siipien suojassa, avaran taivaan alla.
Umpimetsässä ja pitkospuilla,
tähdenvalossa, kaarnan karheudessa
muistelen menneitä ja haaveilen yhä.
Kunpa riittäisi
elämään suolaa ja hunajaa!
Syksyn ja talven rajalla
kuura koristaa saappaani jäljet.
Tuulten välissä tyyni hetki.
Laulujoutsenparven häikäisemänä
eivät omatkaan ajatukseni jää varjoihin,
saan kurkottaa kohti kirkkautta
                         nyt ja aina.

 

Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä helmikuussa 2024.