Sammeli Juntunen: Reformaatiossa on kyse Jumalan sanasta

Kuva: Unsplash/Ben White

Uskonpuhdistuksessa eli reformaatiossa oli kyse siitä, että Martti Luther löysi uudelleen kristinuskon ytimen sen huonon teologian alta, johon se oli myöhäiskeskiajalla peittynyt. Tästä löydöstä muutkin innostuivat.

Teksti Sammeli Juntunen

Toki reformaatiossa oli kyse muustakin. Se oli kokonaisvaltainen kulttuurin ja yhteiskunnan uudelleen muotoutuminen. Lutherin liikkeelle paneman liikehdinnän lisäksi noihin aikoihin tapahtui muutakin mullistavaa: Gutenberg keksi kirjapainotaidon, Kolumbus purjehti Amerikkaan, kansallisaate heräili, talonpojat kapinoivat, Korpernikus muovasi maailmankuvaa ja humanistit panivat kulttuuria uusiksi.

Myöhäiskeskiajan teologian ongelmia

Myöhäiskeskiajalla kristinuskon ydinsanoma oli mm. sillä tavalla peitossa, että munkiksi tai nunnaksi ryhtymistä pidettiin varmimpana pääsytienä taivaaseen. Kirkko opetti kyllä aivan oikein, että pelastumisen perustana on Jumalan armo, jonka Kristus on ihmisille hankkinut. Ja ihan oikein opetettiin, että armo välitetään ihmisille kirkon sakramenttien, kuten kasteen ja ehtoollisen kautta. Mutta vakavia ongelmia oli opetuksessa siitä, että miten ihminen saa tuon armon omakseen, niin että hän elää Jumalan yhteydessä ja pääsee lopulta taivaaseen.

Vallalla ollut kirkollinen teologia opetti, että kun ihminen ”tekee parhaansa” (facere quod in se est), niin silloin Jumala vuodattaa hänen sydämeensä armon. Sen varassa ja auttamana ihminen voi sitten ansaita taivaan kehittymällä armon omistamisessa. Käytännössä tämä ”parhaansa tekeminen” tarkoitti katumusharjoituksia, pyhiinvaelluksia, hyviä tekoja, ankaraa paastoamista ja säännöllistä rukoushetkien pitämistä. Elämä munkkina tai nunnana, luostarisääntöjä noudattamalla, oli varmin tie Jumalan armon saamiseksi.

Siihen Luther heittäytyi täysillä 21 –vuotiaana, vuonna 1505. Sitä ennen hän oli ollut Erfurtin yliopiston opiskelija ja viettänyt iloisen railakasta ylioppilaselämää. Opinnot olivat sujuneet hyvin. Hänen tarkoituksensa oli jatkaa lukuja oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja valmistua aikanaan virkamieheksi. Suunnitelmat muuttuivat radikaalisti kesällä 1505, kun Martti oli palaamassa kesälomilta takaisin yliopistoon. Matkalla salama iski aivan hänen viereensä. Järkyttyneenä hän luuli joutuvansa saman tien helvettiin. Hän huusi avuksi pyhää Annaa ja lupasi ruveta munkiksi, jos siitä selviäisi.

Pelastaakseen sielunsa Martti piti lupauksensa ja anoi pääsyä Erfurtin augustinolaismunkkien luostariin. Se oli tunnettu ankarasta luostarisäännöstään. Myöhemmin hän kirjoitti: ”On totta, että olen ollut hurskas munkki ja noudattanut niin tarkasti munkkikuntani vaatimuksia, että voin sanoa: Jos ikinä munkki on päässyt taivaaseen munkkiutensa ansioista, olisi minunkin pitänyt sinne päästä.”

Se ei toiminut. Luther ei löytänyt Jumalan armoa eikä rakkautta häneen. Edes pyhiinvaellus Roomaan ei auttanut. Myöskään keskiaikaisen kirkon paras sielunhoitokeino, syntien tunnustaminen rippi-isälle ja sitä seuraava synninpäästö, ei tuonut apua. Lutherin omatunto oli niin herkkä, että hän tunnusti vähäisimmätkin rikkeensä, yhä uudelleen ja uudelleen.

Jumalan sanan tutkiminen toi avun

Lopulta Lutherin rippi-isä, augustinolaismunkkien johtaja nimeltä Johannes von Staupitz, keksi keinon. Eräänä päivänä luostarin puutarhassa, päärynäpuun alla, hän kehotti veli Martinusta jatkamaan opintojaan teologian tohtoriksi asti. Hänen tulisi ottaa haltuunsa raamattutiedon professorin oppituoli hiljattain perustetussa Wittenbergin yliopistossa. Staupitzin tarkoituksena oli, että näin Luther saisi muuta ajattelemista yliherkän omatuntonsa penkomisen sijaan.

Luther valmistui teologian tohtoriksi ja paneutui tutkimaan Raamattua voidakseen opettaa sitä yliopistossa. Hän aloitti Vanhan testamentin psalmeista loppukesällä 1513. Psalmiluentojen jälkeen seurasivat apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen ja sitten Galatalaiskirjeen luennot.

Perusteellisen Raamatun tutkimisen kautta Lutherille vähitellen kirkastui häneltä kadoksissa ollut Jumalan armo.

Lutherin löytö oli se, että ihminen ei pysty millään omalla tahtomisellaan tai tekemisellään saamaan yhteyttä Jumalaan. Jumala on tehnyt ihmisen puolesta kaiken. Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa hän laskeutui alas luoksemme, syntymällä ihmiseksi. Tuon armollisen alas laskeutumisen lisäksi Jumala teki Jeesuksessa hyväksemme vielä enemmän. Jeesus tuli ihmiskunnan vuoksi nimenomaan syntiseksi ihmiseksi, vaikka oli itsessään synnitön Jumalan Poika. Silti hän absorboi itseensä muiden ihmisten synnit, otti ne omikseen kuin tiskirätti, joka imee itseensä kaiken maailman lian. Näin Kristus otti päälleen ihmiskunnan syyllisyyden eli kaiken sen, mistä Jumalan pyhyys itse kunkin tuomitsee. Ristinkuolemassaan ja ylösnousemisessaan Jeesus voitti ja tuhosi kaikki nuo ihmiskuntaa ahdistavat ”turmiovallat”, joiden kanssa Luther oli omakohtaisesti joutunut painiskelemaan: syyllisyyden, pahan omantunnon, kuoleman ja helvetin pelon. Niiden tilalle tulee ”Jumalan vanhurskaus” eli Jumalan oma hyvyys ja kelvollisuus, joka Jeesukselle Jumalan Poikana kuuluu. Tämä Jumalalle kelpaaminen annetaan omaksi jokaiselle, joka uskoo Jeesukseen. Hyvitystöitä, katumusharjoituksia tai ”parhaansa tekemisiä” ei tarvita. Pelkkä uskominen Kristukseen saa aikaan sen, että kristityn ja Kristuksen välillä tapahtuu ns. iloinen vaihtokauppa: kristitty saa omakseen Jeesuksen ”vanhurskauden” eli Jumalalle kelpaamisen. Jeesus taas ottaa omakseen ja vastattavakseen kristityn synnin, syyllisyyden ja kaiken muun, mikä erottaa hänet Jumalasta.

Kirje munkkiveljelle

Tästä löydöstään Luther kertoi munkkiveljelleen Georg Spenleinille v. 1516 kirjoittamassaan kirjeessä näin:

Haluaisin tietää, miten sielusi laita on, ettei se vain luota omaan vanhurskauteensa vaan oppii toivomaan ja luottamaan Kristuksen vanhurskauteen. Sillä meidän aikanamme monissa palaa ylpeän kuvittelun kiusaus; he eivät tunne sitä Jumalan vanhurskautta, joka on Kristuksessa ja joka vuodatetaan meille ja annetaan armosta. Sen sijasta he pyrkivät tekemään hyviä tekoja siihen asti, että voivat luottaa seisovansa Jumalan edessä hyveiden ja ansioiden koristamina, mikä ei kuitenkaan ole mahdollista. Sinä olit ennen tuossa luulossa, ellen erehdy, ja niin olin minäkin mutta nykyisin taistelen tuota erhettä vastaan, vaikka en sitä vielä olekaan täysin voittanut.

Siispä, rakas veljeni, opi tuntemaan Kristus, ja hänet ristiinnaulittuna, opi laulamaan hänelle ja itsesi suhteen epätoivoisena sanomaan hänelle: ”Sinä, Herra Jeesus, olet minun vanhurskauteni, minä taas olen sinun syntisi; sinä olet omaksunut sen mikä on minun ja antanut omasi minulle; sinä olet omaksunut sen, mitä et ollut, ja olet antanut minulle sen, mitä minä en ollut.” Varo, ettet koskaan pyri sellaiseen puhtauteen, ettet enää halua nähdä itseäsi syntisenä tai olla sellainen. Sillä Kristus ei asu muissa kuin syntisissä. Siksi hän laskeutui alas taivaista, jossa hän asui vanhurskaissa, että hän voisi nyt asua syntisissä. Märehdi tätä hänen rakkauttaan, jotta näkisit hänen suloisen lohdutuksensa. Sillä jos meidän pitää omin töin ja vaivoin pyrkiä omantunnon rauhaan, niin miksi hän sitten on kuollut? Siispä et löydä rauhaa muuten kuin luottavaisessa epätoivossa itseesi ja tekoihisi; opi lisäksi hänestä, että niin kuin hän on ottanut vastaan sinut ja tehnyt syntisi omikseen, samoin hän on tehnyt oman vanhurskautensa sinun omaksesi.

Jos uskot tämän vahvasti, niin kuin sinun tulee (kirottu nimittäin se, joka sitä ei usko), niin samoin myös ota sinä vastaan kurittomat ja erehtyväiset veljet, ja kanna heitä kärsivällisesti, niin pitkälle, että teet heidän synneistään omiasi, ja jos sinulla on jotain hyvää, anna sen olla heidän omaansa.”

Luther alkoi opettaa tällaista teologiaa Wittenbergin yliopistossa. Hän sai opiskelijat ja opettajakollegansa vakuutettua asiastaan ja Wittenbergissä toteutettiin yliopistoreformi.

Aneiden vastustamisen aiheuttama kohu

Vuoden 1517 loppupuolelle saakka kaikki tämä oli vain pienen piirin akateemista puuhastelua vähäpätöisessä yliopistossa. Sitten tapahtui jotain merkittävää: Luther tuli sohaisseeksi teologiallaan kirkon johtajien tärkeitä taloudellisia intressejä: nimittäin anekauppaa.

Aneet olivat asiakirjoja, joissa oli paavin myöntämä vapautus katumusteoista, joita olisi muuten pitänyt tehdä synninpäästön edellytyksenä. Ne takasivat pääsyn kiirastulesta taivaaseen, tai ainakin lyhennystä aikaan joka kiirastulessa piti viettää. Niitä oli ruvettu myymään myös Saksissa aiempaa tehokkaammin, jotta kirkko saattoi maksaa Fuggereiden pankkiirisuvulle takaisin rahat, jotka oli lainattu Rooman Pietarinkirkon rakentamista varten. Niitä myytiin dominikaanimunkki Tetzelin keksimällä mainoslauseelle: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.”

Tämä oli tietenkin rankasti vastoin Lutherin löytämää raamatullista pelastuskäsitystä. Anekauppa sai aikaan sen, että kristityt panivat toivonsa Jeesuksen ja hänen tekemänsä sovitustyön sijasta johonkin ihan muuhun: siihen, että he olivat ansainneet armon ostamalla aneen. Koska Luther koki papiksi vihittynä teologian tohtorina olevansa vastuussa seurakuntalaisistaan, hän julkaisi 31.10.1517  95 teesiä anekauppaa vastaan ja lähetti ne myös kirjeensä liitteenä Mainzin arkkipiispa Albrechtille.

Juuri syntynyt kirjanpainolaitos kiinnostui asiasta. Teesit painettiin ja niitä alettiin myydä ympäri Eurooppaa. Syntyi iso kohu. Kirkon virkakoneisto alkoi vastustaa Lutheria. Järjestettiin akateemisia väittelytilaisuuksia. Hänet haastettiin Saksan valtiopäiville ja julistettiin kirkon- ja valtakunnankiroukseen eli henkipatoksi. Hän vastasi tähän kirjoittamalla pamfletteja ja muita kirjoituksia, jotka levisivät laajalti monina painoksina. Hän sai paljon kannattajia ja tukijoita, yksityishenkilöitä, mutta myös ruhtinaita ja kaupunkeja. Reformaatio oli alkanut.

Armon löytänyt rosvoritari

Reformaation etenemiseen liittyi erilaisia motiiveja, tietenkin myös poliittisia. Kuitenkin monet Lutherin aikalaisista kiinnostuivat hänen ajatuksistaan nimenomaan uskonnollisista syistä.

Esimerkiksi voi ottaa vaikka Frankfurt am Mainin lähistöllä linnaansa hallinneen ritarin, Hartmut von Cronbergin. Hän lähetti Lutherille v. 1522 kirjeen, jossa kirjoitti näin:

Rakkain veljeni, miten minun pitääkään kiittää teitä ja kirjoittaa teille, koska olette niin isällisesti neuvoneet koko maailmaa ja varsinkin meitä saksalaisparkoja, joita olette ruokkineet kirkkaalla ja puhtaalla Jumalan sanalla ja johtaneet meitä pelastuksemme tuntemiseen. – –

Haluan, Jumalan avulla, olla teidän ja muiden kanssa maailman halveksima kaikkivaltiaan Herran ja hänen totuutensa tähden; mieluummin kuin tulla erotetuksi kristittyjen yhteydestä ja Kristuksesta. Olen varma siitä, että minun aatelisarvoni ja rikkauteni – vaikka olisin jalointa keisarillista sukua tai vaikka olisin koko valtakunnan hallitsija ja omistaisin maailman kaiken rikkauden – on pelkkää tyhjää verrattuna siihen aatelisarvoon ja rikkauteen, jonka kaikkein vähäisinkin kristitty omistaa, kun hän uskoo Kristukseen ja luottaa koko sydämestään Jumalaan. – – Tämän kaikkein suurimman armon saadaksemme emme tarvitse ajallista aateluutta tai rikkautta, vaan ainoastaan sen, että uskomme. – –

Vaikka olenkin yhä täynnä rikkomuksia ja syntejä, en silti kauhistu niiden tähden, vaan tyydyn siihen, että rikkomukseni tekevät minulle sydämessäni kipeää. Mutta haluan rukoilla päivittäin hyvää Jumalaa, että hän jumalallisessa armossaan ottaisi pois rikkomukseni ja uskoni puutteen, silloin kun hän tahtoo, ja sitä tahdon kärsivällisesti odottaa. Jumala auttakoon pian, että voisin kasvaa täydelliseen rakkauteen Jumalaa ja lähimmäistäni kohtaan, missä asiassa minulla on vielä suuria puutteita. Haluan tunnustaa tämän teille kuin veljelleni ikään kuin ripissä. – –

Jumala on ilmoittanut meille saksalaisille jumalallisen sanansa ja vastaansanomattoman totuutensa ennen muita kansoja; sillä kirjapainotaito, josta koko maailmalle tulee toivo ja lohdutus, on keksitty Saksanmaalla. Ja sen lisäksi emme voi kieltää, että meillä on taivaallinen kirja ja totuus selvällä saksan kielellä, niin että kaikkein köyhin voi kuulla ja ymmärtää pelastuksensa sanan yhtä hyvin kuin kaikkein rikkain. Meillä on todellinen taivaallinen oppimestari, joka ei voi pettää, se on Pyhä Henki, joka on luvattu meille kaikille. – –  Tämä oppimestari voi, missä niin haluaa, opettaa kristillisen uskon perusteellisemmin yhdessä tunnissa, kuin siinä, että joku on kymmenen vuotta Pariisin yliopistossa.

Näin kirjoittava Hartmut ei ollut mikään pyhäkoulupoika, eikä hän tässä varmaankaan eronnut useimmista saksalaisista ritareista. Hän oli kuuluisan ritari Franz von Sickingenin serkku, ja oli tämän kanssa hyökännyt joukkoineen Trierin ja Wormsin kaupunkeihin. Kostoksi tästä Trierin arkkipiispa piiritti Hartmutin linnan joitain kuukausia edellä lainatun kirjeen kirjoittamisen jälkeen. Linna antautui ehdoitta, mutta Hartmut pääsi pakenemaan, ilmeisesti serkkunsa Sickingenin linnaan. Sekin oli reformatorisen Jumalan sanan vaikutuspiirissä. Hartmut kertoo Lutherille eräässä myöhemmässä kirjeessään (WABR 2, 587-588), että Sickingenin linnassa vietettiin joka päivä messua ja sen yhteydessä luettiin kappaleita evankeliumeista, Uuden testamentin kirjeteksteistä ja Vanhasta testamentista.

Armon löytänyt suutari

Hartmut von Cronburg ja Franz von Sickingen olivat yläluokkaa, joskaan eivät sivistyneistöä, vaan hiipuvan ritarikunnan viimeisiä. Joskus on puhuttu ”rosvoritareista”. Mutta kyllä Lutherin uudelleen löytämä Jumalan sana teki vaikutuksen köyhempiinkin. Esimerkiksi voisi ottaa  nürnbergiläisen suutarin, Hans Sachsin, joka runoili näin ”Wittenbergin satakielestä” (Bainton, s. 274-275):

Näin sanoo Luther: Syntien / on taakka raskas ihmisen /

hamasta Aadamista. Kalvavan / hän tuntee surun, tuskan ankaran /

ja pelon. Pienuuteensa vaipuen / hän nöyrtyy. Loiste taivainen, /

niin hohtaa Herran puhdas sana tuo/ ja hänelle uskon Kristukseen se suo,/

Jumalan  Poikaan ainoaan / ja kaiken hyvän antajaan.

On laki täytettynä niin, / pois kirous ja synti pyyhittiin.

On kuolo voitettu, sun armostas, / oi Herra, lyöty pahan valtias.

Jumalan Karitsa, hän yksin vaan / sovittaa synnin, usko Kristukseen /

niin meidät saattaa ikiautuuteen.

Reformaatio oli julkinen asia

Reformaatio ei innostanut vain joitain yksilöitä. Siitä tuli julkinen asia, josta kokonaiset kaupungit kiinnostuivat.

Altenburgin kaupungin raati lähetti kirjeen Lutherille vuonna 1522 (WABR 2, 502-503). Siinä kaupungin isät kirjoittavat pakenevansa Lutherin turviin ”kuin kristillisen tohtorin ja kristillisen totuuden opettajan suojaan” ja pyytävät nöyrimmästi häntä hankkimaan ”heidän kurjalle seurakunnalleen heidän sielujensa lohdutukseksi kristillisen, evankelisen ja oppineen saarnaajan”. Heillä oli kirjeen mukaan jo toki nyt ”iso joukko hengellisen säädyn edustajia”, mutta nämä olivat ”paljon mieltyneempiä aarteiden keräämiseen ja peltojen ja kiinteistöjen hankkimiseen omaksi hyödykseen kuin meidän sieluistamme huolehtimiseen.”

Kiinnostus Lutherin sanomaa kohtaan heräsi myös hämmästyttävän kaukana Wittenbergistä. Esimerkiksi tästä voisi ottaa Riikan kaupunginsihteeri Johannes Lohmüllerin Lutherille v. 1522 kirjoittaman kirjeen. Siinä Lohmüller kertoi, että Riikassa luettiin Lutherin kirjoja ja oltiin niiden perusteella havaittu hänen olevan ”evankelisen totuuden kehottaja” ja ”Jumalan sanan jakaja” (WABR 2, 590-592). Lohmüller päätti kirjeensä pyyntöön, että Luther tervehtisi Liettuan kristittyjä jossain tekstissään edes lyhyesti, jos ei ehtisi omistaa heille kokonaista kirjoitusta.

Tähän Luther vastasi avoimella kirjeellään ”Kristityille Riikassa, Tallinnassa ja Tartossa” (1523, WA 12, 147-150).

Te olette siis kuulleet ja oppineet, että se, joka uskoo, että Jeesus Kristus on verensä kautta, Isän Jumalan tahdosta ja armosta, ilman meidän ansioitamme, tullut meidän pelastajaksemme ja sielujemme piispaksi, niin tämä usko ilman mitään tekoja antaa meille varmasti omaksi Kristuksen. Kristuksen veri ei ole siksi minun tai sinun, että me paastoamme tai luemme, vaan siksi, että me myös uskomme. – – Tämä usko saa meissä aikaan iloisen ja rauhallisen sydämen Jumalaa kohtaan ja herättää rakkauden Jumalaan, koska se näkee, että Jumalan tahto ja hänen hyvyytensä armelias taipumus meitä kohtaan on, että Kristus toimii näin meidän kanssamme.  Näin tullaan Kristuksen kautta vedetyiksi Isän luo, omistamaan rauha Jumalan kanssa – -.

Reformaatiossa on kyse Jumalan sanasta, ei oluesta

Tällainen kirjeenvaihto osoittaa, että Luther oli oikeassa sanoessaan eräässä v. 1520 saarnassaan Jumalan sanasta näin:

”Tahdon siitä saarnata, puhua, kirjoittaa, mutta väkivaltaisesti pakottaa ja vaatia en tahdo ketään. Sillä usko tahtoo alttiisti ja pakottomasti syntyä sydämeen. Ottakaa esimerkki minusta. Minä olen vastustanut anetta ja kaikki paavilaisia; mutta en väkivallalla, vaan ainoastaan Jumalan sanaa olen teroittanut, saarnannut ja kirjoittanut. Muuta en ole tehnyt. Se sana on minun nukkuessani tai juodessani Wittenbergin olutta Filippuksen ja Amsdorffin seurassa siinä määrin heikentänyt paavikuntaa, ettei yksikään ruhtinas eikä keisari vielä koskaan ole kyennyt sitä niin paljon masentamaan. Minä en ole sitä tehnyt; yksin sana on tehnyt ja toimittanut kaiken.”

Luther oli siis itsekin sisäisesti vapautunut Jumalan sanan ansioista. Hän ei heti luopunut munkkeudesta mutta luopui ankarasta askeesista . Hän söi hyvin ja joi olutta, ei ehkä yhtä rankasti kuin Erfurtin opiskeluaikoina, mutta istui kuitenkin Melanchtonin ja muitten ystäviensä kanssa tuopin ääressä, keskustellen teologiasta.

Savonlinnassa on viime viikkoina hieman paheksuttu sitä, että oluesta on tehty keskeinen asia reformaatiossa. Sitä me tämän tapahtuman järjestäjät emme kuitenkaan ole tarkoittaneet, vaikka ilolla reformaatio-oluiden lanseerausta odotammekin.

Silti reformaation kannalta oluen juominen tai sen juomattomuus ovat sivuseikkoja. Olennaista on Jumalan sana, ei olut. Sillä ihmiselle lahjoitetaan jumalayhteys Jumalan sanan kautta. Jumalan sanan lupaukset saavat aikaan, että usko syntyy ihmisen sydämeen ”alttiisti ja pakottamatta.”

Mitä Jumalan sana on?

Miten on mahdollista, että puhuttu, kirjoihin kirjoitettu tai niistä luettu sanoma voi saada aikaan tällaista?

Ensinnä on huomattava, että kristinuskon käsite Jumalan Sana  ei tarkoita vain Raamatun tekstiä tai hyvää hartauspuhetta.

Ei, vaan Jumalan Sana tarkoittaa ensinnäkin Jumalaa itseään, aktiivista, toimivaa Jumalaa. Vanha testamentti alkaa kuvauksella, jossa Jumala luo maailman sanomalla sanansa. Jumalan Sana tuo olemassaoloon sen, mitä se sanoo: ”Jumala sanoi: ’tulkoon valo’ ja valo tuli.” Johanneksen evankeliumin mukaan Jumala itse on tuo Sana: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumala.”

Lutherin teologia perustuu sille, että Jeesus Nasaretilaisessa tuo kaiken luonut persoonallinen Jumalan Sana eli Jumalan Viisaus syntyi ihmiseksi. Luojamme ei siis ole jäänyt tuonpuoleiseen korkeuteensa ja pyhyyteensä. Hän ylitti Jeesuksessa Luojaa ja luotua, pyhää ja syntistä erottavan kuilun ja tuli tähän maailmaan, ihmiseksi ihmisten tasolle.

Toiseksi Jumalan sana tarkoittaa sitä, että Jumalasta voidaan puhua sanoja, jotka ovat totta ja tuovat Jumalan itsensä yhä ihmisille. Tämä perustuu siihen, että Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi. Siksi Jumalasta voidaan puhua, kunhan puhutaan Jeesuksen kautta.

Sanoma Kristuksesta ei siksi ole vain sydämen hartautta herättävää tunnepuhetta. Ei, vaan se on Jumalan armon toimintaväline, jonka avulla hän  itse vaikuttaa.

Otetaan esimerkiksi edellä siteerattu Hans -suutarin runo. Hän kuvailee siinä ihmistä, jota rasittaa syyllisyys ja suru. Avuksi tulee ”Herran puhdas sana”

niin hohtaa Herran puhdas sana tuo/ ja hänelle uskon Kristukseen se suo,/

Jumalan  Poikaan ainoaan / ja kaiken hyvän antajaan.

On laki täytettynä niin, / pois kirous ja synti pyyhittiin.

On kuolo voitettu, sun armostas, / oi Herra, lyöty pahan valtias.

Hans -suutari kuvaa tapahtumaa, jossa koko maailman ja sen ihmiset luonut Jumalan Sana tulee armahtaen ihmisen sisimpään. Miten? Siten että hänelle kerrotaan sanoja siitä, kuka Jeesus on. Eli miten hän on syntynyt, elänyt ja opettanut; kuollut ja ylösnoussut. Ja lisäksi kerrotaan se, miten Jeesus ja hänen vaiheensa hyödyttävät ihmisiä; myös sitä yksilöä, joka kamppailee toimimattoman jumalasuhteensa ja muiden elämänsä kiusojen kanssa.  Vaikka sanoman puhuja on ihminen, siinä on samalla vaikuttamassa Jumala itse. Tätä syntinen rosvoritari Hartmut von Cronburg tarkoitti sanoessaan, että ”meillä on todellinen taivaallinen oppimestari, joka ei voi pettää, se on Pyhä Henki, – –  Tämä oppimestari voi, missä niin haluaa, opettaa kristillisen uskon perusteellisemmin yhdessä tunnissa, kuin siinä, että joku on kymmenen vuotta Pariisin yliopistossa.”

Jumalan sana tarkoittaa kolmanneksi myös Raamattua. Siinä on kerrottu Jumalan tahtomalla tavalla ihmiseksi syntyneestä Jumalan Sanasta eli Jeesuksesta. Sen lisäksi Raamatussa ilmoitetaan Jumalan tahto eli hänen lakinsa. Jumalan laki paljastaa ihmisen vajaavaisuuden. Se riisuu ihmisen alastomaksi kaikista verukkeista, joilla hän yrittää oman kelvollisuutensa kautta kelvata Jumalalle, itselleen ja lähimmäisilleen, vaikka ei siihen lopulta pysty. Jumalan laki ei anna voimaa Jumalan tahdon toteuttamiseen, vaan ajaa ihmisen epätoivoon. Evankeliumin sana puolestaan nostaa epätoivosta. Se houkuttelee uskomaan Jeesukseen ja sitä kautta omistamaan sen, mitä se lupaa: elämän Jumalan armon varassa.

Tällainen käsitys Jumalan sanasta on takana siinä, kun Luther  95 teesissään kirjoitti näin: ”Kirkon tosi aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi”. Se on kirkon aarre, koska siinä kirkko lahjoittaa ihmisille elämän Jumalan yhteydessä ja sen kautta rakkauden lähimmäiseen.

Entä nykyisin?

Voiko tämä onnistua nykyisin? Jos voi, niin miten?

Nykyisin ihmisten uskonnolliset ongelmat eivät heidän sisäisen kokemuksensa tasolla ole kokonaan samoja kuin 1500 -luvulla. Silloin ihmiset tunsivat olevansa Jumalan edessä koetun syyllisyyden alla. He olivat ikään kuin vangittuja sääntöihin, jotka määrittelivät sen, mitä heidän pitäisi tehdä ansaitakseen Jumalan hyväksynnän. Tähän kokemukseen Lutherin löytö, ”yksin armosta, yksin uskosta, Kristuksen tähden” sopi kuin nyrkki silmään. Se toi vapauden toivottamasta yrityksestä täyttää Jumalan käskyt tarpeeksi hyvin.

Lutherin reformatorisen saarnan kärkenä toiminut puhe Jumalan armosta ei nykyisin toimi kovin hyvin; ei ainakaan, jos se on ensimmäinen asia, josta puhutaan. Mehän olemme nykyisin niin vapaita, että  kukaan ei voi vaatia meiltä yhtään mitään. Ei ainakaan Jumala, sillä jokainen päättää itse, että onko Jumala olemassa vaiko ei. Siksi reformaation merkkivuoden mainoslauseeksi valittu ”Armoa 2017!” ei minusta oikein osu kohteeseensa.

Ongelmanamme kun ei ole puuttuva vapaus. Nykyisin jokainen on sisäisesti vapaa rakentamaan itse itselleen omat arvonsa eli sen, mitä hän pitää hyvänä ihmiselämänä. Jokainen pitää hyväksyä juuri sellaisena kuin hän on. Tällaisessa tilanteessa sanoma Jumalan armosta ei hätkäytä samalla tavalla kuin mitä se teki Lutherin aikana. Ongelmamme kun ei niinkään ole sisäisen vapauden puute. Ongelmana on se, että nykyihminen ei tiedä, mitä sillä sisäisellä vapaudellaan tekisi.

Eikö nykyihmisen sisäinen vapaus ole sisällytyksetöntä vapautta; oikeastaan tyhjää vapautta? Se on helppo täyttää asioilla, jotka auttavat unohtamaan tyhjyyden, mutta vievät elämästä loputkin Luojan siihen antamasta merkityksestä. Ja siinä markkinavoimat ja media osaavat auttaa. Niinpä meidät on saatu houkuteltua riippuvaisiksi monista asioista, lähinnä ostamisesta ja viihteestä ja internetistä. Ja sen seurauksena keskivertoihmisellä on sisäisessä vapaudessaan niin kova kiire työn ja vapaa-ajan suorittamisessa, että Lutherin ajan talonpojalla oli raatamisensa keskellä luultavasti enemmän aikaa tiedostaa oma sisimpänsä kuin meillä.

Tässä tilanteessa Jumalan sanan esillä pitämisessä tarvitaan hieman erilaista otetta kuin mikä Lutherin aikana toimi. Toki Lutherin opetus Kristuksesta ja häneen uskomisesta on edelleen toimivaa. Mutta sen lisäksi tarvitaan puhetta siitä, että Luoja on oikeasti olemassa; myös järkeen vetoavia perusteita Jumalan olemassaololle.

Lutherin aikana Luojan olemassoloon keskittyvää puhetta ei juuri tarvittu. Kulttuurisesti oli muutenkin itsestään selvää, että Jumala on oikeasti olemassa. Ateisteja oli koko Euroopassa sormilla laskettava määrä. Nykyisin näin ei ole. Julkinen kulttuurinen ilmapiiri on sulkenut Jumalan todellisuuden ulkopuolelle. Mutta tähän kirkon ei pidä noin vain suostua. Nykyajan reformatorisessa saarnassa pitää puhua myös siitä, että Jumala, kaiken Luoja, on oikeasti olemassa.

Vailla tajua tästä kristinuskon sanomasta tulee lällyä tunnepuhetta. Jumalasta tulee lohduttava satu.  Jeesuksen missiona ei kuitenkaan ole hartaiden tunteiden herättely tai satuilu. Ei, vaan hänessä maailman Luoja tuli maailmaan pelastamaan ihmiskunnan. Jotta tämä voitaisiin ymmärtää, ihmisille pitää kertoa ymmärettävällä tavalla, että Luoja on olemassa ja mitä siitä seuraa: Maailmalla ja ihmiselämällä on merkitys, Luojaan ja hänen rakkauteensa perustuva merkitys.

Nykyaika eroaa Lutherin ajasta myös siinä, että silloin sanoma Jeesuksen syntymästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta oli kaikkialla Euroopassa tunnettu. Kaikki uskoivat, että kyse oli oikeasti tapahtuneista, jumalallisista tosiasioista. Lutherin tehtävänä oli lähinnä sen uudelleen selventäminen, että miten nuo jumalalliset tosiasiat meitä hyödyttävät.

Nykyisin tilanne on erilainen. Tutkimusten mukaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä enää alle 40 % pitää totena tai edes todennäköisenä esimerkiksi sitä, että Jeesus on noussut kuolleista.

Tässä tilanteessa reformaation merkkivuoden kirkollinen slogan ”Armoa 2017!”  ei riitä. Jumalan sanan puhuminen tarvitsee nykyisin puhetta siitä, mihin Jumalan armo perustuu: Siihen, että Kristuksen syntymä, elämä, kuolema ja ylösnousemus ovat todellisia tapahtumia, joissa Luojamme on lähestynyt ihmiskuntaa. Siksi Jumalan armo Kristuksessa on totta, enempänä kuin yksilön hartaina sisäisinä tunteina.

Vain näillä edellytyksillä kristinuskon sanoma voi olla julkisesti sävähdyttävää. Vain jos Jumala on oikeasti olemassa, muunakin kuin yksilöiden hartaina tunteina, voi olla mahdollista, että Jeesuksessa maailmaan tuli jumalallinen merkitys. Silloin on mahdollista, että hänessä meille on ilmoitettu Luojan ihmiskunnalle antama päämäärä, johon yksilön kannattaa sisäinen vapautensa käyttää: Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen.

Vasta kun tämä on tajuttu, ”Armoa 2017” voi alkaa tarkoittaa jotain tärkeää, jolla on julkinen uutisarvo. Silloin kirkko saa sanotuksi, että rakkaus on olennaista, mutta ihminen ei kykene omin voimin rakastamaan Luojaansa ja lähimmäistään puhtaasta sydämestä. Siihen tarvitaan uskoa Kristukseen, joka on syntymällään, ristinkuolemallaan ja ylösnousemisellaan tuonut meille Jumalalle kelpaamisen ja toimivan Jumala-suhteen, armon varassa. Näin sloganilla ”Armoa 2017!” voi olla sellainen julkinen uutisarvo, johon Lutherin aloittama reformaatio pyrki. Toinen mahdollisuus on, että yksilöstä tulee elämänsä vaikeuksien kautta niin turha, syntinen ja elämänsä sotkenut, että hän sen vuoksi alkaa tarvita Kristuksen meille hankkimaa Jumalalle kelpaamista.

Miten tämä tuodaan käytäntöön? Miten nykyajan suutarit ja rosvoritarit saadaan sankoin joukoin innostumaan Jumalan sanan hyvyyksistä?

En tiedä. Mutta ei Lutherkaan aikanaan tiennyt.  Hänelle oli arvoitus, että miksi juuri hänen aloittamansa reformaatio toimi ja Jumalan armon sanasta tuli julkisesti kiinnostava asia. Moni muukin oli nimittäin kirkon reformaatiota yrittänyt, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ehkä vastaavaa kuin Lutherin päivinä ei meidän aikanamme enää tapahdu. Toisaalta, Raamatussa on luvattu näinkin: ”Koittaa aika –  sanoo Herra Jumala – jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän.” (Aam. 8:11).

Tätä odotellessa kirkon on pidettävä Jumalan sanaa esillä, ja nimenomaan julkisesti totena asiana; eikä vain hartaana sisäisenä tunnepuheena; siitäkin huolimatta että julkinen nälkä sitä kohtaan ei ole suuren suuri. Silti ”Kirkon tosi aarre on Jumalan kunnian ja armon pyhä evankeliumi.”, yhä edelleen. Vaikka siitä ei enää tulisikaan samalla tavalla suurta yleisöä kiinnostava asia kuin 500 vuotta sitten, niin kyllä se silti meitä ruokkii. Olemmehan me kaikki Jumalan kuviksi luotuja.

Teksti on julkaistu Perusta-lehdessä 4/2017

 

 

Perusta artikkeli