Petri Kortelahti: Kristillinen sanoma on kuin lintu, joka tarvitsee lentääkseen kaksi siipeä – uskon ja rakkauden

 

Kuva: Taneli Törölä

Suomen Raamattuopiston julistustyönjohtaja Petri Kortelehti pohti evankeliointityön ja diakonian välistä suhdetta Kellonkartanon leiri- ja kurssikeskuksen kesäkauden avajaisissa.

Teksti: Karoliina Rauhio

Kalimeenojan luonnonkauniissa maisemissa sijaitseva Kellonkartano on kesäinen leiri- ja kurssikeskus sekä ehtoollisjumalanpalveluspaikka, jonka toiminnasta vastaa paikallinen Kellonkartanon Ystävät Ry. Alun perin huvilakäyttöön vuonna 1911 rakennettu Kellonkartano vihittiin kirkoksi vuonna 1962, kun sen silloinen omistaja halusi antaa huvilansa Jumalan valtakunnan työhön erityisesti nuoria varten. Sittemmin Kellonkartano siirtyi vuonna 1974 Suomen Raamattuopiston Säätiön omistukseen. Näyttävä Kellonkartanon hirsinen päärakennus on ollut museoviraston suojelukohde jo 1970-luvulta lähtien.

IK-opisto, neliöb. 15.-28.4.

Avajaisviikonlopun vierailevina puhujina olivat Suomen Raamattuopiston tuore julistustyönjohtaja Petri Kortelahti ja Perussanoma Oy:n myyntipäällikkö Kari Mäkelä. Lisäksi viikonlopun aikana järjestettiin nuorille sekä nuorille aikuisille ja opiskelijoille suunnattua toimintaa.

Viikonlopun kantavia teemoja olivat kysymykset siitä, miten Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja sen piirissä toimivat herätysliikkeet sekä kristityt yleensä voisivat tavoittaa uusi ihmisiä toimintansa piiriin. Erityisesti Kortelahti julistustyönjohtajan tehtävässään korosti puheissaan sitä, että kristittyjen on mentävä sinne, missä ihmiset ovat ja julistettava heille rohkeasti sanomaa Jeesuksesta.  Perinteinen katuevankeliointi ei myöskään ole huono vaihtoehto, sillä harvoin ne ihmiset, jotka eniten evankeliumia tarvitsisivat, löytyvät seurakunnan yhteydestä. Kristittyjen tehtävä on löytää ne ihmiset, joilla on hengellinen nälkä.

Kortelahden mukaan kristillinen sanoma on kuin lintu, joka tarvitsee lentääkseen kahta siipeä. Kristillisessä sanomassa nämä kaksi siipeä ovat rakkaus ja usko, joita molempia tarvitaan yhtä paljon. Siksi Kortelahti ihmetteleekin usein toistuvaa vastakkainasettelua, jossa usko ja rakkaus nähdään toisensa poissulkevina. Valitettavan usein kristillinen organisaatio unohtaa tai jopa laiminlyö jommankumman tehtävistään. Kirkko nimittäin tarvitsee sekä diakoniaa että evankeliumin julistustyötä, jotka yhdessä tukevat toisiaan, sillä evankeliumi on diakonian perusta, ja diakonia on evankeliumin sanomaton julistus. Rakkaus siis on uskon hedelmä, mutta kaikki rakkaus ei ole kristillistä rakkautta, jos se ei ole ankkuroituna evankeliumin sanomaan. Ilman sanomaa syntien anteeksiannosta ihmisestä tulee Kortelahden mukaan joko ulkokultainen, kun hän kuvittelee pärjäävänsä ilman syntien sovitusta hyvillä teoillaan, tai hän vaipuu epätoivoon, kun huomaa, ettei onnistu rakkauden tehtävässään.