Martti Toikan poika kuoli äkillisesti reilut 6 vuotta sitten, Tiia Thurénin tytär 18 vuotta sitten. Kumpikin ajatteli aluksi, ettei menetyksestä voi selvitä. Mutta surusta tulikin rakkauden muoto.
Karkun evankelisen opiston kirjasto oli ääriään myöten täynnä, kun Martti Toikka ja Tiia Thurén kertoivat osana kesäkuisen Evankeliumijuhlan ohjelmaa oman lapsensa menetyksestä ja surun käsittelystä.
Tiia Thurén menetti harvinaista sydänvikaa sairastaneen Venla-tyttärensä vauvana.
– Tyttö tutkittiin ja diagnosoitiin sairaalassa. Meidät päästettiin kotiin odottamaan leikkausta. Eräänä yönä puolisoni sanoi, ettei Venla enää hengitä. Olin syöttänyt hänet juuri.
– Se oli pohjaton sokki, josta en uskonut selviäväni. Koin henkistä toivottomuutta, myös fyysistä kipua. Elämä tuntui loppuvan siihen.
Merkittävintä henkistä apua vanhemmat saivat vertaistuesta, nykyisestä Käpy Lapsikuolemaperheet ry:tä.
– Oli tärkeää saada tietoisuus siitä, että on muitakin, jotka ovat kokeneet jotain samaa. Oli aivan ihmeellistä, että ne aikuiset olivat elossa vielä viidenkin vuoden jälkeen oman lapsensa kuolemasta. Siinä ryhmässä pystyin jakamaan suruani.
Hengellisesti usko Jumalan hyvyyteen oli koetuksella. Miten Jumala voi sallia tällaista, jos kerran Hän on hyvä?
Jos Venla eläisi, hän olisi mitä todennäköisimmin juhlinut kesän 2026 alussa ylioppilaslakkiaan.
– Ei ole päivääkään, ettenkö jollain tavalla ajattelisi häntä. Suru ei koskaan jätä, mutta olen oppinut elämään sen kanssa.
Tiia Thurénin mielestä on tärkeää suhtautua varovaisesti ja kunnioittavasti lähimmäisen suruun, sillä jokainen ihminen suree omalla tavallaan.
Hän itse kuuli fraaseja ja lohdutukseksi tarkoitettuja sanoja, kuten sellaisia, että Venlalla on nyt kaikki hyvin.
– Eikö Venlalla sitten olisi ollut hyvä meidän, rakastavien vanhempiensa, kanssa?
– Minulle läsnä oleminen, harvat sanat – vain sydämestä lausuttu osanotto – ovat olleet parasta myötäelämistä.
Venlan kuolemassa hän ei osaa nähdä Jumalan suunnitelmaa.
– Siitä kuitenkin voin todistaa, että Hän on ollut perheemme kanssa. Meitä on kannateltu.
– Roikun kiinni taivastoivossa – siinä, että näen Venlan taivaan kodissa.
Martti Toikan Santeri-poika kuoli 10-vuotiaana kesken koulun liikuntatunnin. Häneltä oli leikkauksella korjattu viiden päivän ikäisenä rakenteellinen synnynnäinen sydänvika, mutta pian sen jälkeen tuli diagnoosi keuhkoverenpainetaudista.
– Kun näin puhelimestani, että koulusta soitetaan kesken työpäiväni, ajattelin ensimmäiseksi, että Santerin lääkkeissä on jotain säädettävää. Luotin hänen selviytymiseensä vielä silloinkin, kun sain kuulla elvytyksestä kesken sählypelin.
– Mutta sinne elämä jäi 10-vuotiaana, koulun lattialle.
Aluksi suru oli voimakas ja hallitsematon fyysinen kokemus.
Pian oli Santerin 11-vuotispäivä, jota oli jo ehditty yhdessä suunnitella.
– Pidimme ne perheenä. Teimme sellaisia asioita, joita olisimme tehneet Santerin kanssa. Oli kurjaa, ettemme voineet olla hänelle mitään antamassa – muuta kuin kynttilän haudalle.
Martti Toikka ryhtyi käsittelemään suruaan kirjoittamalla, päiväkirjan tavoin. Se tuntui selkiinnyttävän ajatuksia.
Vähitellen tekstit alkoivat muuntua lauluiksi. Niitä hän nykyään esittää myös yleisön edessä.
Miten voisin kiittää lahjasta, jonka menetin aivan liian aikaisin?
– Suru kulkee ja saa kulkea mukanani, mutta kyllä se myös muuttuu.
– Tällä hetkellä ajattelen, että suru on yksi rakkauden muoto. Haluan antaa Santerille aikaa yhtä lailla kuin eläville lapsilleni. Olen tietoisesti viettänyt päiviä hänen kanssaan. Tuntuu hoitavalta palata voimakkaan surun vaiheisiin. Rakastaminen ja sureminen maksavat itsensä takaisin.
Martti Toikka sanoo, ettei Kaikkivaltias ole näyttänyt hänelle Santerin kuoleman tarkoitusta.
– Jumala kulkee mukana surussa. Siitä huolimatta tai juuri sen takia tulee välillä tarve syyttää Jumalaa, kun ei ole muutakaan kohdetta syytökselle.
Mutta Jumala voi hädän kautta ottaa ihmisen lähelle itseään.
– Jo hautajaisissa tahdoimme pitää esillä surun ohella kiitollisuutta. Samaan aikaan suren sitä, ettemme saaneet pitää Santeria luonamme pidempään. Kiitän siitä hyvästä ajasta, jonka yhdessä saimme.
Martti Toikka sanoo ja laulaakin, että pala hänen sydäntään on Santerin mukana taivaassa ja että paras on tulossa.
Ikuinen elämä on varmaa ja pysyvää.
