Leevi Laitinen lentää yhä — lapsuus lahkossa jätti jälkensä, muttei vienyt luottamusta Jumalaan ja tulevaisuuteen

 

Lentokentästä tuli hiekkalaatikko miehelle, jonka lapsuuden leikit jäivät leikkimättä. Kuva: Mikko Joona / Warelia

”Lapsena näin ihmisestä sen kaikkein julmimman. Myöhemmin olen saanut nähdä ihmisestä myös sen kaikkein sydämellisimmän.”

Kangasniemi, vuoden 1935 alkupäivinä: Käsi oman äidin kädessä Leevi Laitinen lähti alle nelivuotiaana lapsuuskodistaan. Ei voinut pieni poika aavistaa, että paluuta ei sinne enää ollut. Taakse jäivät myös normaali lapsuus leikkeineen ja kavereineen. Tilalle astuivat ankara kuri ja askeettinen elämänmalli. Lähes kaikki mahdollinen oli syntiä mukaan lukien sukulaissuhteet. Niihin piti tehdä selvä pesäero.

– Kartanolaisuuden ydinsanomaan kuului oppi pikaisesta maailmanlopusta. Helvetin tulella ei uhkailtu pelkästään ulkopuolisia vaan myös liikkeen omaa jäsenistöä.

Perheniemi Neliöb. vko 3-4. MJa

Lahkon keulahahmon Alma Kartanon johtajuus oli kiistatonta. Jopa mukana olleet miehet taipuvat hänen tahtoonsa. Kartanon lähimpänä työparina vaikutti horrossaarnaaja Matilda Reunanen, jolle unessa paljastettiin toisten salaisiakin syntejä. Selkäsauna oli seurauksena, tunnusti niitä tai ei. Olemattomista tehtiin olevaisia.

– Henkinen ja ruumiillinen kuritus saivat niin julmia muotoja, että lapsen oli sitä mahdotonta ymmärtää. Eihän alle kouluikäisenä voinut edes tietää, mitä esimerkiksi huoruus tarkoittaa, Laitinen muistelee.

– Tänä päivänä sellainen lasten kohtelu johtaisi ankariin rangaistuksiin.

Lapsisaarnaaja

Lahkon tavoite oli koulia lapsista viestinsä julistajia. Ajateltiin, että jos pieni — viattomuuden elämänvaiheessa oleva — lapsi julistaa tuimaa sanomaa, niin sillä on tavallista voimallisempi vaikutus kuulijoihin. Tätä varten ”Alman koulussa” mukana olevia lapsia opetettiin saarnaamaan. Sen lisäksi heidän tuli päivittäin omistautua Raamatun lukemiselle ja usein tuntien mittaisiin rukouskokouksiin.

Vaikka kaikki Laitisen perheen seitsemän lasta joutuivat kartanolaisuuden pauloihin, osoittautui Leevi erityisen käyttökelpoiseksi. Ensimmäisen julkisen saarnansa hän pitikin jo nelivuotiaana.

– Minut nostettiin ison tuvan pöydälle seisomaan, että kaikki näkisivät. Tilanne oli lapselle hyvin pelottava, joten lahkon suosima itkunsekainen saarnanuotti tuli kuin itsestään. Silti lapsen saama palaute saarnasta ei ollut juuri koskaan myönteistä.

– Milloin en itkenyt tarpeeksi tai huutanut kyllin kovaa, Leevi Laitinen summaa tehtäväänsä lapsisaarnaajana.

Piiskaamista paljaalle pepulle hän muistaa saaneensa vielä 18-vuotiaana.

Jo alle kymmenikäisinä lapset joutuivat raskaisiin maa- ja karjanhoitotöihin. Tiiviistä hartauselämästä ei kuitenkaan tingitty. Tilanne johti usein siihen, että lapset nukahtelivat kesken iltaisten ja aamuöisten rukouskokousten. Se puolestaan merkitsi lisäkuritusta muun muassa pakkopaastoina.

Kun lasten voimat ja oma ymmärrys karttuivat, yhä useamman mieleen nousi kysymys: kun ei sitä saarnattua maailmanloppua näytä tulevan, niin eikö tästä pakkopaidasta pääse koskaan vapaaksi?

Leevi Laitisen 70-vuotispäivänä vuonna 2001 vihittiin käyttöön hänen rakennuttamansa ja omistamansa lentokenttä Huittisten Vampulassa. Kuva: Jorma Uimonen

Vapauteen

Silloin tällöin väkeä olikin irrottautunut kartanolaisuuden otteesta. Kun hänen veljensä ja pari ikätoveria karkasivat, kypsyi Leevin ja hänen Saara-siskonsa mielessä päätös: me teemme samoin.

– Suunnittelimme pakomme hyvin huolellisesti, sillä emme halunneet missään tapauksessa joutua kiinniotetuiksi.

Laitinen kuvailee tarkasti valmisteluita:

– Muun muassa päästin muiden pyöristä renkaat tyhjiksi ja piilotin pumput. Näin meidän peräämme ei päästäisi aivan nopeasti.

Suuri päivä koitti 2. syyskuuta 1949. Muistijälki siitä on säilynyt vahvana.

– Ani varhain hiivimme ulos ja suoraan pyörän selkään. Ajoimme rivakasti 21 kilometriä Multialta Keuruulle. Saara oli saanut aiemmin äidiltä hieman rahaa. Sen turvin hankimme liput Haapamäen risteysasemalle. Siellä jälkemme varmasti hävisivät.

Muuttokuorma uuteen elämään käsitti vähäiset vaihtovaatteet sekä äidin ompeleman pyyheliinan. Se on yhä ainoa Leevi Laitisen lapsuudenkodistaan saama esine.

Uusi alku

Kun kehittyvän lapsen ja nuoren oma tahtoelämä oli täysin alistettu, ei äkillinen siirtyminen oman onnensa sepäksi voinut tapahtua ilman kipuja. Oli suoranainen ihme, että Leevi Laitinen selviytyi kaikesta ilman pitkäaikaisia traumoja ja katkeruutta. Kaikille ei käynyt yhtä hyvin.

Mikä ratkaisi asian?

– Olen Luojalle kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, jotka auttoivat minua elämässäni uuteen alkuun ja sen jälkeenkin. Heitä on ollut paljon.

Jumalan lahjaksi hän tiedostaa myös sen, että ei ole juuttunut menneisyyteen.

– Olen ihan näihin päiviin saakka saanut säilyttää poikamaisen uteliaisuuteni. Se on aina kääntänyt katseeni tulevaisuuteen — siis eteenpäin.

Olen ihan näihin päiviin saakka saanut säilyttää poikamaisen uteliaisuuteni. Se on aina kääntänyt katseeni tulevaisuuteen — siis eteenpäin.

Jos jotakin hyvää, niin työntekoon kartanolaisuuden tuimat vuodet opettivat. Siellä ovat myös hyvän peruskunnon juuret. Sen koommin Leevi Laitinen ei ole työtunteja laskenut ja on aina pyrkinyt suorittamaan toimensa niin hyvin kuin on pystynyt.

Ja ahkeralle työtä on riittänyt. Ensimmäinen pesti oli myllärin apulaisena Nokialla. Armeijan jälkeen avautui mahdollisuus tullin palvelukseen Helsingissä. Niissä kuvioissa tulivat tavaroiden huolintaan liittyvät asiat tutuiksi. Siitä avautui työura loppuiäksi.

Suurimmaksi siunaukseksi Leevi Laitinen on kokenut kuitenkin sen, että hänen ja Annin eli Anna Tuulikki Atolan tiet ristesivät. Kun Anni sai sairaanhoitajan työtä Helsingistä, nuoret solmivat avioliiton olympiavuonna 1952. Koska myös Annilla riitti omakohtaisia kokemuksia kartanolaisuudesta, heistä muodostui siinäkin mielessä toisilleen ymmärtäväisiä tukihenkilöitä. Onnellinen avioliitto kesti lähes 70 vuotta aina Annin kuolemaan syksyllä 2021. Leevi Laitinen arvioi tekevänsä surutyötä koko loppuelämänsä ajan.

– Annin antama tuki oli korvaamaton. Paitsi poikiemme Timon ja Pekan äitinä hän jaksoi olla aina rohkaisemassa minua. Ja erinomaisena ihmistuntijana hän opetti myös painamaan jarrua.

Sitä tarvittiin, sillä Leevi Laitisen olemukseen kuului paneutua asioihin sata lasissa.

Varovasti Varovaan

Varova Oy on muutaman insinöörin 1948 perustama huolintaliike. Kun Leevi Laitinen siirtyi firmaan ensin sijaiseksi vuonna 1957, oli yritys vielä kooltaan vaatimaton. Joitakin vuosia myöhemmin kolmekymppiselle huolitsijalle tarjottiin mahdollisuutta ryhtyä osakkaaksi. Kolmessa erässä hän lunastikin kaikki osakkeet, ja niin Varovasta tuli Laitisen perheyritys. Nykyisin Varova Oy on alansa johtavia täysin suomalaisia yrityksiä, ja Laitisia löytyy sen toiminnassa kolmessa sukupolvessa.

Varova Oy:n nimi juontuu siitä, että yrityksellä oli asiakkaita, joiden lähetysten käsittely vaati erikoista ”varovaisuutta”. Motto on voimassa edelleen.

Varova Oy:lle ja Leevi Laitiselle on suostu menestystä. Se on antanut mahdollisuuden toteuttaa kauan sisällä elänyttä näkyä.

– Kun oma lapsuuteni oli sangen turmeltunut, niin olen koko aikuisuuteni kokenut tarvetta huomioida lapsia ja antaa ainakin joillekin mahdollisuuden parempaan elämään.

Liike- ja kulttuuritoiminta ovat tehneet Viron Laitiselle tutuksi. Kun sitten Neuvostoliitto romahti, paljastui muun muassa Tallinnan lastensairaalan tila koko surkeudessaan. Yhdessä monen muun kanssa Laitinen organisoi mittavan tukiverkoston, jonka avulla sairaala ja sen toiminta saatiin jaloilleen.

– Auttamisen into yhdisti niin meitä liikemiehiä kuin järjestöjäkin. Silloin syntyneitä kontakteja vaalitaan jatkuvasti, muistelee Laitinen kolme vuosikymmentä myöhemmin.

Ei se ole iästä kiinni

Omaelämänkerrassaan Leevi Laitinen kertoo: Lapsuudessani leikkimättä jääneet leikit olen halunnut ottaa takaisin aikuisena. Lentokenttä on ollut hiekkalaatikkoni ja golfkeskus leikkikenttäni. (Siivet kantoivat, Warelia 2019).

Harvaa on ilmailukärpänen puraissut yhtä dramaattisin oirein. Lentolupakirja tuli plakkariin 69-vuotiaana, iässä, jossa ”normaalit” ihmiset ovat yleensä tällaisesta harrastuksesta luopumassa. Ja mikä huikeinta: 91-vuotiaan Laitisen lentolupa on edelleen voimassa. Ylivoimaisesti vanhimpana Suomessa! Seuraavaksi vanhimpaan kertyy eroa vuositolkulla.

Mutta ei kärpäsen purema jäänyt edes siihen. Laitisen 70-vuotispäivänä vuonna 2001 vihittiin käyttöön hänen rakennuttamansa ja omistamansa lentokenttä Huittisten Vampulassa. Ilmailuharrastajien piirissä sitä pidetään luokassaan maamme parhaiten varusteltuna. Omien koneiden lisäksi kentän huoltohalli tarjoa suojan myös muutamalle museokoneelle.

Ulkona syysaurinko sukeltaa pilvien takaa. Lentäjien tapaan Leevi Laitinen nuuhkii ilmaa.

– Jos Luoja suo ja läpäisen ensi keväänä lääkärintarkastuksen, niin enköhän nouse taas rakkaan koneeni puikkoihin.

Mikään elämäni kokemus — eivät menestys tai tappiot — ole kyenneet irrottamaan minua siitä lapsen uskosta, jolla kyyneleiden myötä rukoilin kärsimysteni päivinä Jumalalta apua.

Elämänmyönteisen ja vaatimattoman ahertajan voimavarat taitavat löytyä muualta kuin omasta hartiapankista. Kun lähtöpisteet olivat mitä olivat, niin kuinka Jumala on pysynyt kaikessa eletyssä mukana?

– Mikään elämäni kokemus — eivät menestys tai tappiot — ole kyenneet irrottamaan minua siitä lapsen uskosta, jolla kyyneleiden myötä rukoilin kärsimysteni päivinä Jumalalta apua. Ja totisesti: myöhempien vuosien aikana hän on monin verroin korvannut kärsimykseni.

Entä mitä Jeesus merkitsee tänä päivänä?

Kyyneleitä on vielä jäljellä, mutta nyt ne kertovat kiitoksesta:

– Hän on sovittanut kaikki syntini. Jeesus on minun Vapahtajani.