Koronaan sairastuneet Eeva ja Jari Vähäsarja pääsivät viimeisellä lennolla Suomeen

 

Eeva ja Jari Vähäsarja ovat kiitollisia heidän puolestaan rukoilleille yhteisöille, joiden väki valvoi silloin, kun pariskunta ei jaksanut muuta kuin nukkua. Kuva: Sari Savela.

Korona selätti lähettikonkarit Eeva ja Jari Vähäsarjan. Heikoimmillaan he eivät jaksaneet muuta kuin sinnitellä hengissä hetken kerrallaan.

Ikkunoista aukeava panoraama julistaa elämäniloa. Pirteitä tiaisia, esiin ryöppyävää vihreyttä ja tuulessa kevyesti taipuvia oksia. Lähetystyöntekijät Eeva ja Jari Vähäsarja katsovat maisemaa hauraan oloisina. Ulkoinen ja sisäinen eivät vielä kohtaa. Voimat palautuvat hitaasti hengenveto kerrallaan.

Vasta pari kuukautta sitten Eeva piti Wienissä kiinni lavuaarin reunasta eikä ollut varma, tuleeko mistään enää mitään. Hän sairasti koronatautia, mutta lääkäri ei suostunut testaamaan eikä hoitamaan. Mikään ei pysynyt sisällä, jalat eivät kantaneet. Jarista ei ollut paljoa apua, sillä mies makasi kovassa kuumeessa saman taudin kaatamana.

Jalohaukat vko 3 SMy

Vähäsarjat ovat Medialähetys Sanansaattajien pandemian vuoksi kotiutettuja työntekijöitä, jotka pääsivät Wienistä Helsinkiin viimeisellä lennolla.

Suomen asunto Helsingin Pitäjänmäessä on muuttunut toipumiskeskukseksi. Siellä täällä näkyvät tekniset laitteet kielivät kuitenkin työnteosta.

Tarkoitusta haparoimassa

Radion kautta Euroopan naisille toivoa tuottava Eeva kerää ennen muuta fyysisiä voimia. Jari, joka kehittää digitekniikkaa Itä-Euroopan mediatyöhön, kamppailee kolhun saaneen motivaation kanssa. Vähäsarjat eivät olisi uskoneet, että pienen pienet virukset heittäisivät kaiken päälaelleen.

– Joku tarkoitus tälläkin täytyy olla, he sanovat haparointia äänessään.

Sairastuminen karsi itsestäänselvyydet ja pudotti silmäkkäin kuolevaisuuden kanssa. Vähäsarjat eivät tosin olleet eläneet pumpulissa ennenkään.

Eeva menetti nuoruudessaan kahden vuoden sisällä kolme rakasta ihmistä. Paras ystävä menehtyi liikenneonnettomuudessa, isä kuoli syöpään ja rakas perheystävä kuihtui vaikean reuman seurauksena.

Kivunlievitys ei ollut silloin vielä tehokasta ja Eevan oli vaikea katsoa kovista tuskista kärsivää isäänsä. Viimeisinä viikkoinaan 56-vuotias mies ei jaksanut muuta kuin kuunnella Raamattua Eevan äidin lukemana.

– Olin tullut 13-vuotiaana uskoon ja sain ottaa kaiken Jumalan kädestä. Kun isä kuoli, minulla oli ilo siitä, että tuska loppui ja hän pääsi Jeesuksen luokse.

Valoja pimeässä

Eeva muistaa ystävänsä hautajaiset ihmeellisinä.

– Tuntui siltä, että Päivin kuolema vei evankeliumia eteenpäin. Hautajaisista tuli Jumalan läsnäolon kiitosjuhla.

Surua oli silti paljon. Erityisopettajaksi opiskeleva Eeva yritti järjestää ajatuksiaan lukemalla psykiatri Viktor Franklin kirjoituksia. Frankl menetti nuorena perheensä Natsi-Saksan vainoissa ja melkein kuoli niissä itsekin. Hän teki keskitysleirillä tärkeän havainnon. Ne, jotka kokivat elämänsä merkitykselliseksi, säilyivät hengissä todennäköisemmin kuin ne, jotka menettivät tunteen elämän tarkoituksesta.

Eevalle tuli nuorena läheiseksi myös toinen Natsi-Saksan vainojen uhri. Hän oli vastarintaliikkeessä toiminut pastori ja kirjailija Dietrich Bonhoeffer. Hänen kirjeistään huokui selittämätön toivo pimeyden ja pahuuden keskellä. Samasta kynästä syntyi myös virsi Hyvyyden voiman ihmeellisen suojaan. Bonhoeffer teloitettiin Flossenbürgin keskistysleirillä kuukautta ennen Saksan antautumista.

Pisaroita meressä

Senegalissa kuusi vuotta asuessaan Vähäsarjat näkivät kärsimystä ja kuolemaa läheltä. Kun heidän apulaisensa poika kuoli malariaan, mieleen nousi voimattomuus. Eikö mitään todellakaan ollut tehtävissä? Tuntui siltä, että ihmiset eivät ole yhtä arvokkaita kaikkialla.

Eevan tullessa katsomaan tuttavansa vastasyntynyttä, tämä totesi, että lapsi oli kuollut.

– Äiti meni seuraavana päivänä töihin. Ei ollut terapiaa eikä edes aikaa surulle, sillä elossa olevat lapset oli ruokittava.

Viktor Franklin löytämä viisaus merkityksen tunteesta toimi myös Senegalissa. Jarin työnä oli rakennuttaa kaivoja, niitä syntyi vuodessa kolmisenkymmentä.

– Se oli palkitsevaa, Jari toteaa.

Eeva pohti usein Äiti Teresan ajatusta: ”Meistä itsestämme tuntuu, että tekomme ovat vain pisara meressä. Mutta ilman tuota pisaraa meri olisi pienempi.”

Välillä hätä tuli ihan lähelle. Vähäsarjojen toisen tyttären sairastuttua yhtä aikaa malariaan ja lavantautiin, lapsen selviäminen oli pienestä kiinni.

”Mitä meinaat, Jumala?”

Keittiöstä alkaa kuulua surinaa. Pian huoneistoon leviää vastajauhettujen kahvipapujen tuoksu. Hetken kuluttua kupeissa on espressoa ja pullavadilla kolme Jarin paistamaa ja Eevan juuri sokerissa pyörittämää rinkeliä.

Hörppäämme sievästi ja palaamme Senegalista Itävaltaan. Pelkäsivätkö Vähäsarjat, että heille käy huonosti, kun vakavaan sairauteen ei saanut Wienissä hoitoa?

– Ainakin olin katkera lääkäriä kohtaan ja huusin, että hei Jumala, mitä sinä oikein meinaat! Eeva muistelee.

Ovatko Jumalan lapset vähän kuin nuo Eevan juuri jauhamat pavut? Myllyssä pyörittämällä tulee parempaa.

– Ilmeisesti. Jos menee liian hyvin, alamme touhuta itseksemme, Jari miettii.

Eeva ottaa käteensä Raamatun, lehteilee esiin psalmin 57 ja alkaa lukea. ”Armahda minua, Jumala, armahda minua, sinuun minä turvaan. Minä kätkeydyn siipiesi suojaan, kunnes myrsky on ohitse.”

– Jokaisen kannattaisi koota itselleen Raamatun lupauksista lohdutuksen kirja, Eeva suosittelee.

Hänen omassa lohdutuksen kirjassaan on paljon psalmeja.

– Ne ovat rehellisiä, mitään ei kaunistella.

Vähäsarjat käyvät koronan vuoksi kotiutetuille läheteille tarkoitetussa debriefing-ryhmässä.

– Siellä ohjaaja sanoi, että Jumalalla on valtavasti tunteita. Tunteiden tunteminen ei ole kiellettyä, kaiken saa käydä läpi, Eeva kertoo.

Tosi terve

Maaliskuun alussa Vähäsarjat osallistuivat Wienin kansainvälisen seurakunnan retriittiin, joka vietettiin vanhassa linnassa.

– Sieltä se varmaan tuli. Vaikka ei sitä voi tietää, matkustimme paljon julkisilla.

Juuri ennen sairastumistaan Eeva oli sanonut esimiehelleen, ettei hän aio peruuttaa matkojaan.

– Vähän ajattelin, että ei tarvitse nipottaa. Sanoin Peggylle, että oletko nähnyt, miten terve mä olen! Hän vastasi, että joo, olet tosi terve.

Jari hymyilee vaimoilleen.

– Silloin kun on terve, ei tunnu siltä, että voi sairastua.

Milanon lentoasemalla kaikilta mitattiin kuume. Eevan kohdalla lämpö oli normaali.

Pian mikään ei ollut enää normaalia. Ensin kaatui Eeva ja pian sen jälkeen Jari.

Eeva sai niin pahan ripulin, ettei heikoimmillaan ollut varma, selviäisikö hän aamuun asti. Sodassa kärsineen hissittömän talon viidennessä kerroksessa oli pienen pieni vessa. Eeva piti lavuaarista kiinni, ettei olisi tuupertunut lattialle.

– Noin sairaana ei ole hirveästi ajatuksia eikä rukouksia. Ei ollut voimia kertoa kenellekään, mikä oli tilanne, en jaksanut edes pyytää rukousta.

Reseptinä porkkanaa

Pariskunta sai jälkeenpäin paljon rohkaisua kuullessaan, että vaikeimpina hetkinä eräs esirukoilija oli herätetty yöllä rukoilemaan heidän puolestaan.

Lääkäreillä oli maaliskuun alkupuolella koronataudin oireista ja hoidosta vasta hyvin vähän kokemusta. Vähäsarjoja hoitanut lääkäri ei uskonut, että Eevalla oli korona, mutta ei kuitenkaan uskaltanut ottaa häntä vastaanotolleen.

– Meille sanottiin, että odottakaa ulkona. Kaksi ja puoli tuntia odotettuamme meille sanottiin, että menkää kotiin, Jari kertaa tapahtumia.

Seuraavana päivänä lääkärin vastaanottovirkailija soitti ja kysyi Eevan vointia. Hänelle tilattiin saman tien ambulanssi, jonka ensihoitajilla ei ollut lainkaan suojavarusteita.

– Sairaalassa lääkäri kehotti syömään keitettyä porkkanaa ja lähetti tiputuksen jälkeen takaisin kotiin.

Toisella sairaalareissulla ambulanssin ensihoitajilla oli jo suojaukset kunnossa. Sairaalassa Eeva pyysi, että hänelle voitaisiin tehdä koronatesti.

– Lääkäri sanoi, ettei tauti voi olla koronaa, koska minulla oli niin paha ripuli.

Viimeinen lento

Lääkäri käski Vähäsarjojen soittaa Suomen suurlähetystöön. He tekivät niin ja saivat kuulla, että seuraavana päivänä lennettäisiin viimeinen lento Wienistä Helsinkiin. Vähäsarjoilla ei ollut voimia tehdä matkavalmisteluja, mutta heidän entinen työtoverinsa tuli auttamaan.

– Ihmettelimme, miten Heike uskalsi. Hän kertoi luottavansa Psalmin 91 lupaukseen: ”Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää. Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä ja ympäriltäsi kymmenentuhatta, sinä säästyt.”

Heike Huhn pakkasi Vähäsarjojen tavarat ja ajoi toisella taksilla heidän perässään lentoasemalle.

– Pelkäsimme kauheasti, ettei meitä oteta lennolle, koska olimme niin sairaita. Koneessa istuessamme tuli valtava helpotuksen tunne: ”Pääsemme kotiin!”

Vähäsarjat huomasivat, että kun on tarpeeksi huonossa kunnossa, elämä kiertyy perusasioiden ympärille.

– Minulla taitaa henkinen toipuminen kestää kauemmin kuin fyysinen. Mietin, että palautuvatko voimat vielä, Jari kertoo.

Lintuja pesäkolossa

Taudin talttuessa Vähäsarjat ovat jutelleet keskenään johdatuksesta ja tapahtumien tarkoituksesta. Armollisemmaksi ja empaattisemmaksi sairastaminen ainakin tekee.

– Luther sanoi, ettei kannata yrittää ymmärtää Jumalan tekoja, vaan tutkia Raamatusta, millainen hän on. Miksi joku asia tapahtuu, on tavallaan turha kysymys.

Lintujen rakentaessa ulkona pesiään Eeva on lukenut Jouko M.V. Heikkisen kirjoittamaa kirjaa Kuin lintu pesäkolossa. Kristillisen lohdutuksen lähteillä (Perussanoma 2007). Lapsensa menettänyt Heikkinen on löytänyt Raamatusta kaiken kestävää lohdutusta.

Jarin kädessä on viipyillyt emerituspiispa Matti Sihvosen teos Pieni kirja kärsimyksestä (Kirjapaja 1996). Sihvosen poika teki 24-vuotiaana itsemurhan.

Ajattelevatko Vähäsarjat paljon taivasta?

– Taivasta on vaikea kuvitella, mitä se on? Jari kysyy ja yrittää pyydystää kourallaan ilmaa, mutta jatkaa vielä:

– Ihmisen elämä on pihaus tässä kaikkisuudessa. Ei meillä ole muuta kuin Jumalan antama toivo. Täällä maan päällä ihminen äkkiä unohdetaan.

Eeva maistelee munkin sokeroimilla huulilla Jeesuksen lupauksia. ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Teksti: Danielle Miettinen

Haastattelu on julkaistu Elämä-lehdessä 6-7/2020