Ex-saarnamiehen oivallus: Valkoisesta häkkikanasta tuli vapaa ja värikäs

Teatteri tuo Aki Junnilan elämään sisältöä. Kuva Teatteri Päivölän Niskavuoden Heta -näytelmän näyttämöltä, Hyvinkäältä.

1980- ja 1990-luvulla Aki Junnila toimi vielä erilaisissa pastorin viroissa. Saarnahommat jäivät, kun savu kävi seurakunnassa liian sakeaksi. 30 vuoden jälkeen, avioeron ja masennuksen kokeneena, valo paistaa, mutta vapaus ei ole kaupan.

 Yrittäjänä Hyvinkäällä nykyisin toimiva Aki Junnila ei ole ainoa, jolle kävi näin. Hän myöntää pudonneensa kärryiltä. Perhe-elämässä ei löytynyt yhteistä aikaa. Seurakunnassa pastorin selkänahkaan tuli liikaa puukkoja.

– Perheen sisällä oli ajankäyttöongelma. Oma elämäni kulki täysin eri vuorokausirytmiä. Kun minä olin töissä, perhe oli vapaalla. Ja kun muut olivat koulussa ja töissä, minä olin vapaalla.

– Pastoreiden toimenkuva oli epäselvä. Yksi työntekijä seurakunnassa ja 400 pomoa. Siinä helposti turhautuu ja hermot palaa loppuun. Tulee kärttyisäksi ja vihaiseksi. Sellaisessa ei kannata olla, vaan on hypättävä pois. 

Pappisura jäi, tilalle tuli hektinen yrittäjän arki. Kolme ja puoli vuotta sitten tuli avioero, masennus ja lopulta uusi elämä. Saman kohtalon kokeneiden vertaistukiryhmä, Filippos veljet, auttoi käsittelemään kriisejä. Haavat ja vammat saivat hoitoa. Kääreistä kuoriutui uusi mies. 

– Ne vammat on hoidettu. Voin mennä seurakuntaan ja hoitaa jonkun musavuoron. Ja olen jopa lupautunut jonkun saarnankin hoitamaan – näin 20-30 vuoden jälkeen. 

Rehellisyys taakkana

Aki Junnila sanoo, että kun ihminen tulee viidenkympin päälle ja hektisempi elämänvaihe on takana, iäisyysasiat tulevat taas läheisiksi. Hän sanoo, että ei suhde Jumalaan koskaan ole ollutkaan suuressa kriisissä, vaan ihottumaa on tullut hengellisten yhteisöjen ja seurakuntien tavasta käsitellä asioita. 

– Kun vedetään Jumala kaavuksi päälle; Jumala on tätä mieltä ja sinä olet väärässä. Sitä ei jaksa. Riidellään ihmisinä, mutta annettaisiin Jumalan hoitaa oma osansa. 

Suurimmat paininsa Aki on käynyt oman rehellisyytensä kanssa. Tai oma rehellisyys vastaan muiden rehellisyys. Siinä painissa tuli nilkkaan ja korvalliselle. 

– Olen minä elämäni aikana miettinyt, mitkä ovat pahimpia virheitä saarna-aikana. On niitä tehty, mutta silti eläisin aika lailla samalla tavalla suurimmaksi osaksi.  

– Ehkä se, että lähti peitsi ojossa kuin Don Quijote kaikkia epäkohtia korjaamaan. Oma rehellisyysvaatimus oli niin korkea, että sai turpiin ja tuulimyllyt löivät korville. Sitä vaan mietti, että voi minua, kun en tuotakaan asiaa saanut muutettua. 

Aki muistuttaa, että jokaisella ihmisellä on pimeät ja sokeat kohtansa, mitä ei näe. Ihminen luulee olevansa kaikessa oikeassa, mutta ei näe omia pimeitä kohtiaan. Vanhemmiten alkaa näkemään nekin. 

Jotain on kuitenkin muuttunut. Salasaarnaaja on saanut sydämen, jossa valo voittaa pimeyden. Symbolisesti ja oikeasti!

– Viimeisinä vuosina saarnaajana sitä vaan moitti pimeyttä. Mutta on turha moittia pimeyttä. On parempi sytyttää valo, sanoo Junnila ja tähdentää kolmea asiaa: Rakkauta, armahtavaisuutta ja laupeutta! 

Miten voit?

Rehellisyyden tavoittelukin voi mennä liiallisuuksiin. On hyvä käydä välillä peilin edessä. Tosiasiat pitää pystyä toteamaan. Joskus se käy kipeän kautta. Yksinkertainen kysymys siis, miten voit? 

– 3,5 vuotta sitten tuli avioero. Siinä kohtaa voin todella huonosti. En ole ymmärtänyt aikaisemmin, mitä on olla masentunut. Miltä se tuntuu? Nyt tiedän sen.

Pitkää kriisiä hoidettiin ensin alkoholilla. Lääke alkoi muuttua haittavaikutukseksi. 

– Mutta kun ongelma paheni, lääkeannos suureni. Lääke alkoi aiheuttamaan ongelmia. Sitten kun ottaa liikaa alkoholia, sekin alkaa masentaa, Aki kertoo. 

Sitten tulee opetus ja ohje. Kun elämän tilanne ja ongelmat eivät korjaantuneet alkoholilla, piti ottaa jossain vaiheessa lusikka kauniiseen käteen ja lopettaa päihteet. 

– Sitten yksi asia kerrallaan kuntoon, Aki sanoo. 

Eikä siinä kaikki. On otettava epäonnistumisen häpeä kontolleen. 

– Vaikka on kuinka kirkasotsainen ja luvannut Jumalan edessä, että minä en eroa. Ja se ylpeys että minä olen ollut meidän perheessä se saarnaajapoika. Ja sitten omassa sisaruskatraassa minä olenkin yhtäkkiä ainut, joka on eronnut. Minä kirkasotsainen helluntailainen olen se, joka eroaa. Se on vaan mentävä läpi.  

– 1,5 vuotta erosta, aloin tajuta, että olen ollut masentunut ja depressiossa. Olen väkisin suorittanut jokaista päivää, ihan käsijarru päällä. Eturenkaat huutaa hoosiannaa, ykkönen päällä yrittää ryömiä eteenpäin, kytkin savuaa, takarenkaat käsijarru päällä ja nekin savuaa. Kaikki savuaa. Mutta se fiilis, kun saat käsijarrun päältä, moottoriin öljyä, sitten on taas kivaa. 

Valkoinen häkkikana

Akilta on usein kysytty, onko hän katkera. Hän sanoo käyneensä siinä rajoilla, kun hänet puoliksi heitettiin ulos seurakunnasta. Kampitus ja selkäänpuukotus tekivät kipeää. Mutta ihmisen on käytävä läpi hankalampiakin asioita oppiakseen. 

– Avioerosta mielestäni edes ole ollut katkera, enkä vihainen. Ehkä vaan surullinen. 

– Kävin pitkän tauon jälkeen Pielavedellä yhden maajussin luona. Istuttiin saunassa. Katsoin saunan ikkunasta pihamaalla olevia erivärisiä kanoja. Siellä ne kuopivat pihaa ja kuljeskelivat, kertoo Aki ja sanoo miettineensä, mikseivät nuo eriväriset kanat ole kanatarhassa. 

– Eivät ne tarvitse aitoja, sanoi isäntä. Ne käyvät joskus kukon johdolla parin kilometrin päässä naapurin pihassa. Kun aurinko laskee, ne tulevat tienvierustaa perätysten takaisin. Niillä on kanala, jossa on ovi auki. Ne pääsevät sinne piiloon ja nukkumaan orrelle. Ne ovat turvassa. Kun kukko kiekuu, ne nousevat pihalle taas nokkimaan ja kuopimaan. Keneltäkän ei puutu höyheniä, kukaan ei noki toisia. 

Jumalan puhetta! Kuinka ne kanat ovatkaan värikkäiti, onnellisia ja iloisia. Hetkinen, mietti Aki siinä hetkessä. 

– Olen ollut helluntaikanalassa, jossa kaikki ovat saman värisiä ja kaikki ovat samassa kopissa. Kaikki nokkivat toisiaan, turhautuvat. Olen nähnyt tehokanalan. Siellä ne nokkivat toisilta hölyhenet pois. Siellä ne ovat ahtaissa häkkijutuissa verisinä. Siellä ollaan valkoisia ja puhtaita, täydellisiä, kaikkein täydellisimpiä, sanoo Aki symbolisesti.

– Silloin siinä ajattelin, tuo on mun elämä. Olen ollut tuossa ahtaassa kanalassa. Nyt elän täällä pihalla vapaasti. Voin seurata Kristusta ja Hän vie minut vapautteen. Voin nokkia ja syödä täällä, ei ole mitään ahdisvia rajoja. 

– Vapauteen Kristus vapautta meidät! Älkää salliko uudelleen sitoa orjuuden ikeeseen, siteeraan Aki Raamattua. 

– Joku on kysynyt, haluatko takaisin pastoriksi? En ikinä! En halua siihen aitaukseen. Voin käydä pitämässä jokusen puheen ja sytyttää lampun, sytytttää valon, mutta siihen häkkiin en mene. 

Onnellisen kanan munia

Akin elämä on siis täynnä onnellisen kanan munia! 

– Olen onnellinen! Kaikki tuntuu kivalta. Harrastukset tuntuu kivalta. On kiva mennä töihin. Muistan vielä, kuinka raskasta minulla oli. Se on niin lähellä.

– Heräät selvänä aamuun, aamukahvi maistuu hyvältä. Hei, minulla on voimaa ja intoa. Menen ajoissa nukkumaan ja minulla on säännöllinen unirytmi. 

Niille, jotka vielä kantavat sitä raskasta elämän taakkaa, Akilla on sanottavaa. 

– Askel kerrallaan, asia kerrallaan. Jostain on aloitettava. Et voi kaikkia asioita kerralla korjata.  Ota ensimäinen, pahin asia. Tartu siihen ja korjaa se. Saat voimaa seuraavan askeleen ottamiseen. Kun se on korjaantunut, alkaa olla voimaa ottaa seuraava askel. Tulee positiivinen kierre. Mutta kaikkea ei kerralla voi. 

Aki sanoo, että ei pidä odottaa Jumalalta valmista. 

– Rukoilet, että Herra anna minulle voimaa, korjaa sinä! Ei korjaa! On itse otettava härkää sarvista, itse otettava askel askeleelta pikku steppejä. 

Kuuntele Radio Dein haastattelu tästä!

Aiheet