Aki Ruotsala ja pohjalainen uskontunnustus

Kuva Mikael Juntunen

Aki Ruotsala ei valinnut osaansa tulla kuuluisaksi siitä, että hänet ymmärretään väärin. Työteliäänä maalaistalon poikana hän valitsi koulutien, kasvoi kuntakehittäjäksi ja päätyi lopulta löysään hirteen jazzmaailman kirkkaissa valoissa.

Aki Ruotsala sai roolin näytelmässä, joka käsikirjoitettiin uutisköyhän kesän keskellä 2018, median julistaessa tuomionsa ja sosiaalisen median hurratessa. Totuus ei varmaankaan ole niin karu kuin miltä se näyttää. Ruotsalalla on myös puolustajansa tapauksessa, jossa hänen vuosia vanhat haastatteluvastauksensa tulkittiin kelvottomasti. 

– Ihmiset ovat olleet rohkaisevia, henkilökohtaista negatiivista palautetta en ole kuullut kertaakaan. Hengellisissä kesätapahtumissa monet ovat tulleet juttelemaan. Kiitos esirukouksista, se on koskettanut koko perhettä, sanoo Ruotsala. 

Ruotsala sanoo, ettei itse oikein osaa määritellä homoseksuaalien eheytymiskommenttien jälkiaalloista noussutta kohua ja potkuja edes kriisiksi. Tuskaa ja huokauksia se toki perheeseen kuitenkin tuonut.

– On siinä ollut kestämistä, vaikka ei tämä oikealta kriisiltä ole tuntunut. Kriisi on kuitenkin jotain sellaista, kun joku läheinen sairastuu tai perhe hajoaa. Tämä tällainen vain tiivistää perhettä, hän sanoo.

Kokemus oli Ruotsalalle enemmänkin hämmentävä. Kun jotain alkaa tapahtua, se on hänelle sama kuin napsauttaa taistelu-kytkimen toiminta-asentoon.

– Mieli oli kirkas, hän sanoo.

Kesä oli laatuaikaa perheen kanssa. Silti, tosiasiassa kaikki kävi toisin kuin Ruotsala ajatteli turbulenssin alkaessa. Ei hän uskonut potkuja saavansa. 

– En ajatellut, enkä uskonut, että se menisi niin pitkälle ja tähän tiedettyyn lopputulokseen. Uskoin paikkaani siihen saakka, kunnes sai hallitukselta viimeisen ilmoituksen. Olimme kuitenkin rekrytointivaiheessa käyneet kaikki läpi, enkä peitellyt mitään. Siksi olin yllättynyt, että työnantajan mieli kääntyi. Vaikkakin ymmärrän heidän ajatuksensa.

Aivokapasiteetti ei riitä

Aki Ruotsala on entinen toiminnanjohtaja, ja juuri nyt työtön mies, joka kyllä tietää mitä haluaa. Ei olisi mikään ihme, että hän olisi ehdolla tulevissa eduskuntavaaleissa. Eikä olisi mikään ihme, jos hän menisi läpi. Tuota tietoa ehdokkuudesta Kristiillisdemokraattien puoluevaltuuston puheenjohtaja vielä panttaa. 

Ruotsala puhuu sujuvasti politiikkaa, tosielämää ja markkinointiviestintää yhdessä ja erikseen. Hän  on nähnyt kuinka poliittinen päätäntäkoneisto toimii, kurkannut sisäministeriöön ja marssinut esimerkiksi Päivi Räsäsen rinnalla. Jo tämän lyhyen reilun kymmenen vuoden aikana poliittinen peli on saanut täysin uudet muodot ja pelisäännöt sosiaalisen median vuoksi. Keskustelu on polarisoitunut, jakaantunut ääripäihin. 

– Sosiaalisen median läsnäolo, sen mahdollistamat kampanjat eri muotoineen ovat vaikuttaneet siihen, millaista poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua käydään. Markkinointiviestinnällä ja poliittisella viestinnällä on nykyisin melko vähän eroa, sanoo Ruotsala. Hän väittää, että ihminen ei enää suoriudu viestien paljoudesta. 

– Joudumme päivittäin 30 000 markkinointiviestin kohteeksi ja joudumme suodattamaan sitä tietoa. Meidän loogiseen ajatteluun tarkoitettu aivolohko ei pysty enää selviytymään kaikesta. Tunnepuolen aivolohko aktivoituu. Omat mielipiteet pitää muodostaa nopeasti, koska sosiaalinen media toimii nopeasti. Katsotaan kuva ja kuvateksti, siitä sitten muodostetaan mielipide ja keskustelu kärjistyy. Osa minusta suree sitä, että todellinen keskustelu jää jalkoihin. 

Tähän hiilikoukkuun jäi Ruotsalan jazzurakin. Melkoinen pellepeloton mies sittenkin on, sillä hän on työntämässä päätään koko ajan politiikan muurahaispesään. Pori Jazzin toiminnanjohtaja lynkattiin kerran, mutta politiikassa viikate käy päivittäin. Ruotsala kävi kesällä kotikaupungissaan Porissa kuuntelemassa Suomi Areenan keskustelutilaisuuden, jossa kysyttiin: kannattaako lähteä politiikkaan haukuttavaksi?

Ruotsala tietää, että moni puoluejohtaja tai poliittinen vaikuttaja on siirtynyt pois julkisen paineen takia. 

– Ovatko ne asiat joiden puolesta haluat taistella, sen arvoisia, että uhraat koko elämäsi yhteiskunnallisten asioiden alttarille, kysyy Ruotsala ja vastaa silmillään.

Turpaan tuli, mutta mies ei taivu

– Minun rooliani ja tehtävääni ei kyseenalaistettu johtamisosaamisen tai koulutuksen perusteella, vaan sen perusteella mitä olen sanonut. Ja mielestäni en ole sanonut mitään, mitä en voisi sanoa tässä nyt.

Ruotsala alleviivaa sitä, että kaikilla on perustuslain suoma oikeus mielipiteenvapauteen – onpa sinulla millainen maailmankatsomus tahansa, tai oletpa mitä mieltä tahansa. Hän uskoo edelleen toiseen ihmiseen, ihmisen hyvyyteen ja siihen, että totuus tulee selväksi.  

– Eri puolilta poliittista karttaa tulleet yksityisviestit kertovat, että epäoikeudenmukaisuuden käyrä on noussut tiettyyn pisteeseen. He ovat olleet pahoillaan siitä, mihin ollaan menossa. On ollut lohdullista kuulla ja samalla toivoa ylläpitävää, että aito demokraattinen yhteiskunta on vielä mahdollista. 

Pehmoista leipää syöttivät

”Pohojalaanen” on läksynsä oppinut. Ensimmäiset opit tulivat isän sylissä traktorin hytissä, pellotöissä. Maatilan poika oppi arvostamaan työtä, rehellistä työtä. Ruotsala ei sure sitä, että ei nuorimmaisena saanut itselleen perintötilaa hoidettavakseen. Mutta hän surkuttelee velipoikaansa, joka löi viime suvena kuokkansa märkään maahan, tänä suvena kuivaan maahan. 

– Siellä mietitään, riittääkö rehu edes jouluun? Nyt on navetoissa yt-neuvottelut. Sieltä ei lähetetä porukkaa kilometritehtaalle, vaan sieltä  lähdetään makkaratehtaalle, 

Poliisin urasta pienenä haaveillut Aki oli perheen lapsista ainoa, joka meni lukioon. Muut sisarukset valitsivat kouluttautumisen suoraan ammattiin. Perheen mustalammas ihmettelee itsekin toisenlaisia latuja. 

– Onko annettu pehmoisempaa leipää, nauraa Ruotsala ja myöntää ainakin puolittain, että eihän nuorimmaisen tarvinnut tehdä niin paljon työtä kuin muiden.  

Kristillinen kasvatus tuli kotoa, energia kotitilan ruispellosta, työmoraali sikalan kulmilta, jämäkkä toiminta rauhaturvajoukoista ja hyvä perustieto koulunpenkillä.

Armeijaura jossain määrin kiinnosti, mutta ilmavoimien ”avaruusvänrikkiä” ja rauhanturvaajaa pidemmälle se polku ei vienyt. 

– Töissä intissä, vikaa vintissä, sanottiin armeijassa. Ei pidä kyllä paikkaansa. Armeijan jälkeen menin pääsykokeisiin. Juristin hommat kiinnostivat. Pienen hakemisen jälkeen päädyin hallintotieteisiin, josta löytyi hyvä kombo. 

Oppia ikä kaikki, toteaa Ruotsala. Piakkoin hän saa valmiiksi toisen tutkintonsa ja käteen kauppatieteenmaisterin paperit. 

Pienen arvauksen voisi heittää siihen suuntaan, että Ruotsala ei kuntasektorin hommiin enää palaa. Kuntien kurimus on nähty. 

– Tunnet tuskan ja väsymisen uudistuksiin, hän sanoo ja laskee että kuudes hallitus yrittää löytää sotelle oikeanmuotoisen sisäänmenoaukon. 

Maatilan pojan kiinnostus kunnallista päättämistä kohtaan heräsi jo opiskeluaikoina. 

– Pääsin tutustumaan, miltä kunta näyttää. Opin ne tärkeät paalut, miten kunta asiat järjestää. Ja miten ne pitää järjestää. Riitainen koneisto rampauttaa ja se näkyy ruohonjuuritasolla. Jos on osaava henkilöstö ja positiivinen henki, se näkyy kaikessa.

Kenelle olisin katkera?

On helppo jäädä pohtimaan, mitä Pori Jazz menettikään hylkäämässään johtajassa. Ruotsala sanoo, ettei ole katkera. Ei Pori Jazz -yhdistykselle, eikä edes Jumalalle. 

– Itsekin olen kysynyt itseltäni tätä kysymystä. En ole katkera, huomaan vastaavani. Se on suurta armoa, sillä kyllä se katkeruus meissä kaikissa on. Mutta en sitten tiedä, ketä tästä syyttäisin, Ruotsala hymähtää.  

Hän olisi halunnut tehdä työtä, jossa pystyy näkemään oman työnsä jäljen, saa työskennellä brändien ja populaarikulttuurin kanssa. Sen mahdollisuuden hän menetti, eikä sitä oven avausta saa tekemättömäksi. – Kun tuli tarjous, katsoin yläkertaan, että tämä on varmaan ovi mistä mennään. Jos olisin tiennyt, mitä sen oven takana on, en varmastikaan olisi avannut. Mutta kyllä Iskä tietää, mitä siellä oli. Ja joskus vaan on hyvä, ettemme tiedä, sanoo Ruotsala ja muistuttaa:

– Hän varmasti käyttää meitä oman nimensä kirkastamiseksi. 

Tästä miehestähän tulisi hyvä saarnamies, joku miettii. Ehkä, onhan hän tätä uskoa vaalinut pienestä 9-vuotiaasta pojasta saakka. 

– Minulla oli 9-vuotiaana uskoontulokokemus yhden koulun luokkahuoneessa. Evankelista oli tullut pitämän kokousta. En siinä iässä kaikkea ymmärrä, mutta kokemus oli vahva. Pyysin omia syntejäni ekan kerran anteeksi ja tulin Jumalan yhteyteen.  

Elämän motto irtoaa vähän hitaasti, mutta sitten soljuu Psalmien ensimmäinen luku vakaasti ulos. Pohjalainen uskontunnustus – siinä se on!

 

Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin,

ei astu syntisten teille, ei istu pilkkaajien parissa

vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin.

Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu.

Hän menestyy kaikissa toimissaan.