Äiti hylkäsi Pepi Sihvosen sairaalan vessaan – ”olin kuitenkin tervetullut maailmaan”

 

Pepi Sihvonen esittelee hattukokoelmaansa kotonaan Oitissa. Kuva: Jani Laukkanen.

Pepi Sihvonen sai vasta teini-iän kynnyksellä tietää olevansa adoptoitu. ”Ajattelin, että niinpä tietysti”, Pepi kertoo.

Toimittaja Irma Anneli Urjas matkusti vuonna 1947 Lontooseen. Hän tapasi siellä irlantilaisen tai skotlantilaisen lehtimiehen. Syntyi romanssi, ja Irma Urjas huomasi odottavansa lasta.

– Äitini jätti minut sairaalan vessaan ja lähti. Minusta se on aika humoristinen alku minulle, Pepi Sihvonen luonnehtii kotonaan Oitin kylässä Hausjärvellä.

TV7 neliöb, 17-31.5. MJa

– Sairaalan vessahan on turvallinen paikka. Sieltä lapsi löytyy, kun se rääkyy.

Pepi joutui Sofianlehdon lastenkotiin. Puolentoista vuoden kuluttua ilmaantuivat Meeri ja Urho Purhonen, joista Pepi sai perheen. Purhoset kuitenkin erosivat vuoden kuluttua toisistaan. Meeri ja Pepi muuttivat kahdestaan Lauttasaareen. Pepi adoptoitiin äidin tyttönimellä Sihvonen.

Pepi ei ottanut biologisesta äidistään selvää tämän elinaikana, mutta kun äiti kuoli, selvisi esimerkiksi se, että äitikin oli yksinhuoltajan lapsi, Karjalasta tai Savosta Helsinkiin muuttanut.

– Hän kuoli sangen nuorena. Isästäni en tiedä edes nimeä.

Meeri piti huolta ja kasvatti Pepistä hienoa naista.

– Se meni vähän pieleen, koska en minä nyt mikään hieno nainen ole. Enemmänkin erä- ja leiri-ihminen. No, mutta hienoahan sekin on, Pepi sanoo hymyillen.

Kasvattiäiti ei kertonut Pepille, että tämä on adoptoitu.

– Minulla oli kuitenkin aina aavistus siitä. Kun jossain puhuttiin orpolapsesta, se jotenkin kolahti.

”Etsi oma äitisi”

Kun Pepi oli 12-vuotias partiolainen, hän oli partionjohtajan kanssa kirkkoherranvirastossa käymässä. Partionjohtaja oli adoptoitu, ja hänen kortissaan oli siksi merkintä AD. Kaksikko katsoi myös Pepin kortin.

Siinä oli sama merkintä.

– En kertonut äidille, että tiedän. Äiti kertoi vasta sellaisessa yhteydessä, kun olin menossa erään narkomaanikodin avajaisiin. Äiti, kun oli sellainen kunnollinen, sanoi että pitäisit huolta vanhuksista etkä narkkareista.

Pepi oli noihin aikoihin lähes 30-vuotias ja opiskeli Helsingin yliopistossa luonnontieteitä.

– Äitini heitti paperit minulle ja sanoi, että etsi oma äitisi. Hän oli ilmeisesti shokissa. Minä en, koska olin tiennyt asian jo kauan.

– Emme olleet hirveän läheisiä äidin kanssa. Vasta hänen vanhuudessaan aloimme lähentyä.

Tieto adoptiosta ei ollut Pepille missään vaiheessa kovin raskas.

– En ainakaan myönnä.

– Ajattelin enemmän silleen, että niinpä tietysti.

– Minulle kävi usein niin, että olin myös kavereideni perheiden kaveri. Sillä tavalla sain jonkinlaista isän tuntumaa elämääni. Näin tapahtuu edelleen. Tutustun aina ystävieni vanhempiin, Pepi kertoo.

Pepi oli paitsi matemaatikko, myös lahjakas urheilija – hän oli Suomen jalkapallomaajoukkueen kakkosmaalivahti. Seuratasolla Pepi edusti espoolaista City-Palloa. Joukkueen kapteenilla oli uskovainen sisko, joka yritti ”humanistis-vasemmistolaisen” aatemaailman omaksuneelle Pepillekin ”todistella asioita”. Syyskuussa 1974 Pepi sai luettavakseen kirjan, jossa puhuttiin Raamatun ennustuksien toteutumisesta.

– Ajattelin, että jos sellaiset asiat ovat Raamatussa oikein, eikö kaikki muukin ole. Silloin tartuin Raamattuun. Helmikuussa 1975 polvistuin ja sanoin, että jos nämä asiat ovat totta, haluan olla lapsesi.

– Näin siinä yhteydessä ilmestyksen. Luin Johanneksen evankeliumin kohtaa, jossa Jeesus sanoo, että ”se on täytetty”. Näin näyn, jossa mies oli ristillä ja minä kahleissa. Kuului, että tule ristin luo, niin vapaudut.

– Rukoilin, että jos kelpaan, haluan tulla, Pepi kertoo murtuneella äänellä.

– Se oli valtava ihme. Silloin uudestisynnyin.

Pää jalkopäässä

Uskonelämä lähti ”rytinällä käyntiin”, kuten Pepi kuvailee. Hän meni Ryttylän kansanlähetysopistoon raamattukurssille ja työntekijäkurssille, jonka jälkeen hän työskenteli Hämeenkoskella nuorisodiakonina ja Keravalla nuoristyössä.

Pepi oli kiinnostunut japanilaisesta ja kiinalaisesta kulttuurista. Hän pohti lähetystyön mahdollisuutta ja sai ohjeeksi, että sinne pitää itse hakeutua, koska kukaan ei välttämättä tule kotoa hakemaan.

Lähetyskurssin jälkeen vuonna 1984 Pepi lähti Kansanlähetyksen lähettinä Japaniin lapsi- ja nuorisotyöhön. Japanissa vierähti yhteensä 11 vuotta. Aina välillä Pepi oli hetken aikaa Suomessa.

Japanissa hän asui vuosien varrella Kobessa, Shikokun saarella, Tokushiman kaupungissa sekä Nishinomiyassa, jossa sattui vuonna 1995 suuri maanjäristys. Tuhansia ihmisiä kuoli. Ympärillä meni taloja tuusannuuskaksi. Viinan haju leijaili seudulla, kun Sake-tehtaiden säiliöt menivät rikki.

– Minulle ei käynyt mitään. Asunto vähän ritisi. Astiakaappi lensi kolme metriä ja lamput tulivat johtoineen alas. Nukuin sinä yönä jostain syystä pää jalkopäässä. Jos olisin ollut toisin päin, rautainen kirjahylly olisi murskannut pääni.

Vuodet 1997-2002 kuluivat julistustyössä Suomen Raamattuopiston leirikeskuksessa Vuokatinrannassa. Vuonna 2003 Pepi oli palannut jälleen Japaniin, tällä kertaa Awajin saarelle. Hänellä meni selkä rikki painavaa pöytää kantaessa. Tuli kolmen viikon sairaalareissu.

– Keuhkonikin kärsivät japanilaisesta ilmanlaadusta, kun minulla on astma. Diabeteksen hoitaminen oli hankalaa, koska säännöllinen ateriarytmi oli työn luonteen vuoksi hakusessa.

– Palasin Suomeen sairastamaan, eikä lääkäri enää antanut lupaa mennä Japaniin. Se oli elämäni shokki. Olisin halunnut olla Japanissa eläkkeelle asti.

– Mutta lopulta Jumala on kaikkien siirtojen takana. En minä katkeroitunut, Pepi sanoo.

Erakko-akka

Suomeen palattuaan Pepi työskenteli Kansanlähetysopistossa kansainvälisen linjan vetäjänä, Oulussa monen järjestön yhteisessä nuorisotyössä ja vielä Ryttylässä lähetyskuraattorina. Vuonna 2011 hän jäi eläkkeelle, pari vuotta etuajassa.

– Olen nyt 72-vuotias erakko-akka! Sydän ja mieli kokevat, etten ole vanhus, mutta kroppa panee hanttiin.

Vuosien varrella on ilmaantunut poikaystäviä mutta ei ”sitä ainoaa oikeaa”.

– Lapsenakin olin erakkoluonteinen. Partiossa opin kuitenkin olemaan ihmisten kanssa, mutta eläkkeellä siihen ei enää ole oikein tarvetta. Monta vuosikymmentä tein tiiviisti töitä ihmisten kanssa.

Vuoteen 2017 asti Pepi piti vielä toisinaan raamattuopetuksia seurakunnissa. Sitten hän jäi oikeasti eläkkeelle.

– On nuorempien vuoro, hän sanoo.

– Hitaat aamut ovat minulle rakkaita. Hissukseen keittelen puuroa ja kaffetta. Luettuani Päivän Tunnussanan hyökkään nettiin ja julkaisen Facebookissa kuvia lähiympäristöstä. Luen iltapäivälehdet ja Seurakuntalainen-sivun. Kesällä hoitelen puutarhaa.

Monisairaana ja iäkkäänä Pepi on riskiryhmässä, mutta hän ei pelkää koronavirustartuntaa.

– Ei sitä tietenkään kiva olisi saada. Kyllä tämä pandemia Jumalalta on. Tämä on jonkinlainen kutsu. Ihmiset eivät ole kaikkivaltiaita, ja onhan Jumala maailman menoon ennenkin puuttunut, Pepi pohtii.

– Elän rikasta ja ihan mielekästä elämää, vaikka en kauheasti mene ja tee. Jos korona loppuu, kai minä enemmän sitten liikun. Netistä katson jumalanpalvelukset ja Raamattu on aina käsillä. Olen saanut elämän aikana niin paljon hengellistä rikkautta, että se ruokkii.

Loton loppu

Lähtökohtiensa vuoksi Pepille on ollut tärkeää Raamatun viesti Jumalasta Isänä.

– Siitä tuli perusta elämälleni.

– Kerran nuorena tuli Ryttylässä kurssilla sellainen kauhea olo, että kukaan ei ole halunnut minua tähän maailmaan. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin kuolla pois. Silloin en ollut vielä lukenut Psalmia 139, jossa sanotaan, että Jumala on jo äidin kohdussa punonut minut.

– Myöhemmin luin tuon psalmin ja ymmärsin, että kukaan ei voi hylätä minua, kun Jumala on minut tänne maailmaan kutsunut. Se oli niin kuin banderolli, että tervetuloa maailmaan.

Pepi kertoo huomanneensa vanhemmiten, että Jumala on kiinnostunut myös ihmisten pienistä asioista.

– Pienen eläkkeeni vuoksi olen koko ajan taloudellisesti tiukoilla. Pari vuotta sitten ajoin peurakolarin, ja autoon tuli osuma. Vakuutuksen omavastuu oli 200 euroa, mikä oli minulle mahdoton summa. Kun menin vakuutusyhtiöön, he sanoivat, ettei omavastuuta tarvitsekaan maksaa. Heillä oli sellainen kampanja.

– Itkien kiitin niitä.

Hän on kokenut, että joskus Jumala myös ”hellii ja antaa ylimääräistä”.

– Taloudellisissa ongelmissa on kauhean mielenkiintoista nähdä, miten Jumala ratkaisee ne. Lottosin yhdessä vaiheessa, mutta Vuokatinrannan leirikeskuksen entinen emäntä Sylvi Klemetti sanoi, että lottoaminen on epäluottamuslause Jumalalle. Se alkoi minuakin kaihertaa. On paljon mielenkiintoisempi tie, että miten Jumala hoitaa nyt, kun en lottoa.

– Armo on totta. Jos ajattelen, että tekemällä näin ja näin, Jumala on suosiollisempi, olen ihan pielessä. Jumala hoitaa meitä rakkaudestaan käsin. Kun olen langennut syntiin, olen lähimpänä Jumalaa, koska silloin minulla ei ole muuta esittää Jumalalle kuin se synti.

– Jeesus on lähellä ja ojentaa käden niin kuin Pietari sai kokea vajotessaan aaltoihin. Jumala ei pyytänyt häneltä ihmetekoja vaan auttoi.