Afganistanissa naisten ja pakolaisten asema on heikko

 
Siniseen burkaan pukeutuneita afgaaninaisia

Burkaan pukeutuneita afgaaninaisia

Talibanin valta Afganistanissa on kestänyt jo kahdeksan kuukautta. Kymmenet tuhannet ihmiset ovat paenneet maasta, mutta sinne jääneet odottelevat ja katsovat mitä tapahtuu.

Pakolaiset kohtaavat monenlaisia vaikeuksia

Maassa on suuri ongelma veden kanssa. Monet perheet asuvat keskenään piilopaikoissa. Kun sähköt menevät poikki tai kun jokin hajoaa, piileskelevät perheet eivät voi pyytää ketään auttamaan. Sää muuttuu myös nopeasti. Meillä ei ollut kevättä – siirryimme suoraan kesään. Kuumuudessa on enemmän koleraa, punatautia ja ameebatartuntoja. On paljon sairautta eikä se liity nyt vain koronavirukseen. Tilanteen uskotaan pahenevan, kun kuumuus kasvaa”, toteaa Hana Nasri*.

Vaikka joidenkin naisten on annettu työskennellä terveydenhuollossa ja peruspalveluissa, suurin osa ei saa käydä työssä. Taliban ilmoitti, että afgaanitytöt palaavat kouluun maaliskuun lopulla. Alakouluikäiset tytöt saavat käydä koulua ankarin rajoituksin, mutta käytännössä ihmiset tietävät, että kouluissa on kyseessä uskonnollinen opetus. Eräs luotettava lähde kuvaa sitä ”aivopesuksi, joka tuottaa tulevaisuuden ilmiantajia”. Hän sanoo, että käytössä on nyt kokonaan uusi aivopesujärjestelmä, ja että ylempien koululuokkien tytöillä ei ole vapautta opiskella.

IK neliöb. vko 25-26.MJa

“He vain kiittävät avusta, jota olette antaneet”

Maaliskuussa Open Doorsin etulinjan kumppani Miranda kävi tapaamassa afgaanipakolaisia salaisessa paikassa. Hän kuvaa lyhyttä vierailuaan seuraavasti: “Virtsan haju tunkeutui sieraimiini, kun menimme kerrostaloon, jossa monet afgaanipakolaiset oleskelevat. Yhteyshenkilömme kertoi, että nämä pakolaiset saapuivat jo ennen kuin Kabulin hallitus menetti valtansa pari vuotta sitten. Pakolaisuus alkoi, kun Taliban käynnisti pyrkimyksensä vallata maa pala palalta, kylä ja kaupunki kerrallaan”.

Miranda jatkaa: “Kun kapusimme kapeita portaita, näin että seinänvieret olivat täynnä vanhoja särkyneitä tavaroita, huonekaluja, polkupyöriä, puunpaloja yms. Kun pääsimme ylimpään kerrokseen, meitä vastassa oli naisten ja lasten onnelliset kasvot asunnon ovella. He olivat pelkkää hymyä, katsoivat meitä ja sanoivat jotakin, jota emme ymmärtäneet.” “He vain kiittävät avusta, jota olette antaneet”, sanoi paikallinen yhteyshenkilömme.

Vierailu pakolaisten luona

Meidät ohjattiin pieneen huoneeseen, jossa meitä tervehti kolme miestä ja yksi nainen. He pyysivät istuutumaan lattiamatolle. Huone tuntui kylmältä, vaikka talvi oli lopuillaan, eikä siellä ollut lämmityslaitetta eikä takkaa. Pari nuorta afgaaninaista tuli huoneeseen tarjoamaan meille teetä ja leivonnaisia. Meille kerrottiin, että ryhmän kolme miestä olivat afgaaneja. Yksi oli lääkäri, toinen kirurgi ja kolmas laulaja. Jokainen kertoi elämäntarinansa ja syyn Afganistanista lähtöön.

”Taliban halusi, että olisin työskennellyt heille. Kieltäydyin, ja he lähettivät minulle tappouhkauksen”, lääkäri kertoi. Kirurgi nyökkäsi. Hän oli kokenut saman. ”Laulan afgaanilauluja työkseni. Taliban pitää työtäni synnillisenä. Minulla on kolme tytärtä. Taliban ottaisi heidät vaimoikseen jopa ilman hyväksyntääni”, laulaja sanoi.

Nämä kolme olivat myyneet kaiken omaisuutensa Afganistanissa tullakseen tänne. Elämä pakolaisena on ollut vaikeaa. He eivät pysty saamaan työlupaa ansaitakseen rahaa, mutta heidän on silti maksettava joka vuosi pakolaisstatuksensa uusimisesta. Sen lisäksi heidän on maksettava vuokraa oleskelupaikastaan.

Naiset ja lapset ovat ahtaalla

”Joskus emme tiedä, mihin käyttää rajalliset varamme – ruokaan, vuokraan, lääkkeisiin vai pakolaiskortin uusimiseen”, sanoi eräs äiti itkevä lapsi sylissään. Hän ja monet muut naiset kuuluivat pakolaisiin, joita kävimme tapaamassa sillä viikolla.

”Taliban vei mieheni, kun ylitimme rajaa. Poikani, kolme tytärtäni ja minä pääsimme tänne, mutta tyttäreni kuoli sairauteen”, eräs pakolaisnainen kertoi ryhmämme jäsenelle. Kun nainen kertoi tarinaansa, katselimme hänen poikaansa. Pojan kasvojen ilmeestä näkyi selvästi viha, suuttumus ja katkeruus. Oli niin paljon kipua.

Mietin, miten äärimmäisen vaikeaa on olla pakolainen. Onko heille tulevaisuutta? He sanovat, ettei kukaan ole kysynyt, miten heitä voi auttaa. Juuri nyt he eivät voineet tehdä työtä. He ovat ammattilaisia; lääkäreitä, sairaanhoitajia – mutta he eivät voi harjoittaa ammattiaan vieraassa maassa. On erilaista paperisotaa ja lupien hakemista. Kukaan ei tiedä, miten kauan he ovat täällä, kahden maan välissä, kaivaten kotiin, mutta samalla kohti sitä, mikä sitten odottaakin heitä. Taliban on vienyt heidän miehiään ja lapsiaan, ja nyt he koettavat koota palasia siitä, mitä on jäljellä.

”Mitä toivoa meillä on itsellemme tai lapsillemme?” sanoi toinen pakolaisnainen, joka toimi opettajana Afganistanissa. Hän osoitti nuorta tyttöä vieressään ja sanoi: ”Hän sai koulun loppuun Afganistanissa. Hänen kuuluisi jatkaa opintojaan, mutta hän ei voi. Hän ei voi opiskella eikä tehdä työtä. Mitä hän voi tehdä?”

Me emme saa unohtaa heitä

Toivo. Sitä he tarvitsevat kaikkein kipeimmin. ”Älkää unohtako meitä!” he pyytävät hartaasti ennen kuin lähdemme.

Open Doors pystyi auttamaan tätä pakolaisperhettä käytännöllisellä tavalla, ja jatkaa edelleen heidän auttamista. ”Olette ainoa ryhmä, joka tuli auttamaan meitä”, he sanoivat.

Kuunteleminen ja kumppanimme vierailut antavat afganistanilaisille veljille ja sisarille toivoa, mutta tiedämme, että vielä on paljon tehtävää. Me jatkamme vaikeuksista huolimatta. Tiedän, että Jumalan työ afganistanilaisten veljien ja sisarten parissa ei ole vielä päättynyt.

*nimi muutettu turvallisuussyistä

Katso video

 

Lue lisää vainottujen kristittyjen tilanteesta Afganistanissa.

 
Open Doors tilaa ilmaislehti punainen