Yksilömoraalista

Luin juhannuksen alla Pekka Peitsen (tämän kirjan kohdalla Pekka Peitsi lienee Urho Kekkonen) vuonna 1944 julkaiseman pamfletin ”Tässä sitä ollaan”. Kirjanen on kirjoitettu siinä vaiheessa, kun sota oli Suomen osalta ohi, mutta Euroopassa taistelut vielä jatkuivat. Pekka Peitsi halusi pohjustaa Suomen ulkopolitiikan suunnan muutosta, joka oli väistämättä edessä.

Pekka Peitsi pohtii yksilömoraalin roolia valtioiden välisissä suhteissa. Hänen johtopäätöksensä on, että yksilömoraalin arvot eivät päde niissä: valtiot ajavat vain omaa etuaan, ja valtion kyvyn oman edun ajamisessa ratkaisee sotilaallinen voima. Ei ole ylempää tahoa, joka voisi ratkoa, onko joku valtio tehnyt oikein vai väärin. Siksi pieni maa joutuu vain sopeutumaan niihin ehtoihin, mitä ne maat, joilla on voimaa, asettavat. Pienen maan mahdollisuus on luottamuksen rakentaminen, ja tämän nimimerkki toteaakin Suomen tulevan ulkopolitiikan lähtökohdaksi: on rakennettava luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon. Maan johtajien on tämä politiikka ajettava läpi, vaikka se sotii kansan yksilömoraalisia arvoja, oikeudenmukaisuuden arvoa vastaan. Isänmaan etu sitä vaatii. Kekkonen, joka tietää joutuvansa kantamaa vastuuta Suomen ulkopolitiikasta, etukäteen kertoo kansalle ulkopoliittisen linjansa: hän sitoutuu luottamuksen rakentamiseen, vaikka yksilömoraali kuinka huutaisi vastaan. Voin kuvitella, että Kekkonen, entinen Akateemisen Karjala-Seuran aktiivi, joka sydämestään tahtoi Suur-Suomea, on joutunut melkoisen Jaakopin painin käymään, kun on tähän johtopäätökseen tullut.

Kysymys yksilömoraalista ja yhteisön edusta on tärkeä muutenkin kuin ulkopolitiikan osalta. Miten pitää suhtautua, jos yksilömoraali ja laki joutuvat törmäyskurssille? Voiko epämoraalisen lain jättää noudattamatta? Monet hyväksyvät kansalaistottelemattomuuden keinona vaikuttaa lainsäädäntöön ja totta: kansalaistottelemattomuudella on saatu paljon positiivistakin muutosta aikaan.  Toisaalta monelle lakien tietoinen rikkominen on kauhistus.

Entäpä sitten, kun on kysymys kristilliseen vakaumukseen perustuvan yksilömoraalin ja yhteisön edun ristiriidasta. Pari vuotta sitten Päivi Räsänen pohti tilannetta, jossa joutuu miettimään, totteleeko Jumalaa vai esivaltaa, ja sai pohdinnallaan aikaiseksi melkoisen mediakohun. Helmikuussa tuomiokapituli moitiskeli pappia, joka oli häirinnyt poliisin työtä puolustaessaan turvapaikanhakijoiden etuja (tai oikeuksia, jos puhutaan oikeuksista laajemmassa mielessä kuin lain antamina oikeuksina; turvapaikanhakijan lain turvaamat oikeudet ovat aika rajalliset ja niukat.)

Ei minulla ole valmista vastausta: Paavali korostaa alamaisuutta esivallalle (”Joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan”). Toisaalta Pietarin sanoin: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Tarkkaan ottaen Pietari ei sanonut tätä esivallasta, vaan uskonnollisista johtajista.) Joskus on todella haastavaa muistaa ja hyväksyä, että esivalta –  eduskunta, hallitus, presidentti ja virkamieskunta – ovat  Jumalan eikä meidän ihmisten asettamia.

Kristitylle oman haasteensa synnyttää tilanne, jos Jumalan tahto ja oma moraali törmäävät. Jumalan tahdon ilmaisee Raamattu. (Aioin ensin kirjoittaa: Jumalan tahdon ilmaisee evankelikaalikristityn käsityksen mukaan Raamattu, mutta tämä ei ole mikään käsitysasia, vaan käsityksistä riippumaton asia, tosiasia, fakta.). Aikamme, joka korostaa yksilön vapautta ja vastuuta, korottaa myös jokaisen oman moraalikäsityksen ensisijaisuutta. Tätä mietin, kun kuuntelin Vapaakirkon kesäjuhlilla Porissa Tomas Sandellia, EU:ssa ja YK:ssa toimivaa Israelin ja EU:n yhteistyön kehittämistä ajavaa kristillistä lobbaria. Raamattu lupaa selvästi Israelille sen maan, johon Israelin valtio uudelleen syntyi 70 vuotta sitten. Kuitenkin moni kristitty kyseenalaistaa Israelin oikeuden maahan, jonka Jumala on sille luvannut. Jos tällainen ristiriita on, oikeampi minusta on ojentautua Raamatun mukaan ja pitää kiinni Jumalan ilmoituksesta kuin omista yksilömoraalisista käsityksistä.