Kirjoittanut
Kirjoittaja on Parempi avioliitto ry:n toiminnanjohtaja.Matkustamme tänään läheisen ystävämme hautajaisiin Pieksämäelle. Kuolema korjasi yllättäen, ennakkovaroitusta antamatta. Suru on menetyksen keskellä suuri.
Kuoleman lopullisuus on pannut miettimään elämän lyhyyttä. Keskivaihe on luultavimmin jo ohitettu ja edessä tuntematon määrä vuosia. Yksi Raamatun lempikohdistani löytyy psalmistan teksteistä: ”Elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niin kuin me lentäisimme pois. Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen.” (Ps 90:10,12)
Kirjoittajan mielessä on ollut kaksi erihenkistä ajatusta. Ensimmäisessä kipuillaan Saarnaajan tavoin elämän loputtomien vaivojen, raatamisen ja vaivannäön, turhuutta. Toisessa Jumalalta pyydetään viisautta elää jokainen päivä oikein. Luojalta anotaan sydäntä, joka osaa punnita hetkien merkityksen niin ajan kuin iankaikkisuuden näkökulmasta.
Tuonpuoleisuus on ollut eniten mielessä. Miltä arkiset valintani ja puheeni ajan rajan toiselta puolelta katsottuna näyttävät? Ajatus saa teot asettumaan uudenlaiseen mittakaavaan. Mikä on elämässä lopulta tärkeintä? Ajallisten ihmissuhteiden hoitamisen edelle menisi vielä päivittäinen suhde Jumalaan.
Kysyin usein äidiltäni pienenä ollessani: kumpi on tärkeämpi, käsillä oleva asia vai minä (kirjottaminen vai minä / lehti vai minä / muut ihmiset vai minä…)? Riemastus oli aina yhtä suuri, kun sain vastaukseksi, tietenkin sinä. Kysyn samaa edelleen huumorimielessä perheenjäseniltäni ja he samaa minulta.
Loputtomassa työtehtävien hoitamisen virrassa asioiden ja ihmisten välinen tärkeysjärjestys ei ole aina selvä. Asiat ohittavat liian usein ihmisen. Tänä iltana jälleen iltarukouksessani pyydän: Auta minua laskemaan päiväni oikein, että saisin viisaan sydämen.
