Talkoopäivieni aikana ehdin osallistua kahteen Suomen anglikaanisen kirkon jumalanpalvelukseen ja saan toimia molemmissa myös tekstinlukijana. Se ei ole aivan helppoa, sillä tässä jumalanpalveluksessa käytetään edelleen vanhaa, kirkollista ja muodollista englantia, joten varmasti monien sanojen lausumisessani on kirkkokansalla kestämistä.
Anglikaaneilla on vanhahtavan kielen käyttämiselle kuitenkin hyvät perusteet. 1500-luvulla katolilaisuudesta irtautunut Englannin kirkko, eli anglikaaninen kirkko, on vahvasti liturginen kirkko, jossa historiallinen jatkuvuus on tärkeää. Ajatuksena on rukoilla samoilla sanoilla kuin sukupolvet ennen meitä. Kieli tuntuu pyhältä, arvokkaalta ja juhlalliselta ja tuo tunteen, että jumalanpalvelus ei ole vain tämän hetken tapahtuma vaan osa pitkää kirkollista perinnettä, johon mekin saamme liittyä.
Joissakin anglikaaniyhteisöissä käytetään nykykieltä, varsin rennostikin, mutta suomalaisille anglikaaniselle yhteisölle Choral Evensongissa käytetty vanhempi liturginen kieli on osa hengellistä identiteettiä ja korostaa uskollisuutta klassiselle anglikaaniselle perinteelle. Anglikaaneja on monenlaisia – ja se on aivan sallittua. Myös opillisesti anglikaaninen kirkko on monimuotoinen ja hyväksyy laajan teologisten tulkintojen kirjon. Kirkkoon kuuluu niin konservatiivisesti kuin liberaalistikin ajattelevia pappeja ja jäseniä. Osa messuista on hyvin korkeakirkollisia, osa lähentelee tyyliltään vapaiden suuntien kokouksia. Vapaus ja kirjavuus ovat sekä kirkon vahvuus että yksi sen suurimmista jännitteiden lähteistä.
Suomessa jännitteet eivät juuri näy, mutta sen sijaan identiteetti on tärkeä, sillä anglikaaninen yhteisö on varsin pieni. Digi- ja väestötietoviraston mukaan anglikaaneja on 341, mutta kun ottaa laskuihin työn tai opiskelujen takia Suomessa asuvat ihmiset, anglikaaneja saattaa kirkkokunnan johtajan Maria Obafemi-Onuigbon arvion mukaan olla 2000 – 3000. Viikoittain yhteisö kokoontuu jumalanpalveluksiin, noin kerran kuukaudessa musiikilliseen iltahartauteen ja epäsäännöllisemmin muihin erilaisiin tapahtumiin, jotka tuovat mieleen ennemmin ystäväpiirin kuin kirkkokunnan kokoontumisen. Tavallista on esimerkiksi pyytää kirkossakävijöitä tuomaan mukanaan yhteiseen pöytään jotain ruokaa, joka syödään jumalanpalveluksen jälkeen yhdessä.
Musiikilla on poikkeuksellisen suuri rooli anglikaanisessa perinteessä.
Samankaltainen ystäväpiirimäinen välittyy myös Suomenlinnassa järjestetyssä perhetapahtumassa, jossa saan olla mukana auttamassa, eli kantamassa pizzalaatikoita, tyhjentämässä roskiksia, pyyhkimässä pöytiä ja täyttämässä vesikannuja – ja osallistumassa. Minut otetaan lämpimästi vastaan ja yhdessä syödään, tutustutaan, rukoillaan, lauletaan, leikitään. Lapsille on järjestetty hauskaa ohjelmaa: ilmapallon potkimista, aarteenetsintää, kapteenikäskeetä ja askartelua. Tuntuu että tapahtuma on kuin YK:n työryhmän kokous minikoossa, niin monta kansallisuutta on edustettuna. Pelkästään pääkaupunkiseudulla anglikaanikirkon jäsenet tulevat yli kahdestakymmenestä eri maasta, ja monikulttuurisuus on leimallinen piirre koko kirkon jäsenkunnassa. Yleiskieli on englanti, mutta esimerkiksi urdunkielisiä on paljon ja kirkon sisällä suurin kieliryhmä yllättäen arabiankielinen yhteisö. Kaikki kokevat kuitenkin vahvasti kuuluvansa nimenomaan anglikaaniseen yhteisöön ja yhteisöllisyys onkin kirkon vahvuus. Ihmiset tuntevat toisensa ja haluavat kokoontua yhteen.
Yhteisön pienuuden kääntöpuoli on taloudellinen epävarmuus ja huoli. Anglikaaninen kirkko elää lahjoitus- ja kolehtivaroilla sekä luterilaisen kirkon avustuksilla, ja monet papit pitävät jumalanpalveluksia palkatta. Toisaalta pienet resurssit ovat tavallaan myös osa anglikaanista kulttuuria, sillä esimerkiksi Englannissa, kirkon kotimaassa, kuusipäiväistä työviikkoa tekevä pappi vihitään yleensä ainoaksi palkatuksi työntekijäksi tietylle alueelle (ei siis seurakuntaan, vaan maantieteelliselle alueelle), jossa hän huolehtii sen asukkaiden hengellisistä tarpeista, ja papin rinnalla töitä tekee parhaimmillaan suuri joukko vapaaehtoisia.
Talkoopäivieni aikana saan järjestellä myös kirkon arkistoa, eli käytännössä kantaa anglikaanikirkon pienessä keskuksessa, Mikael Agricolan kirkon sivurakennuksessa, sijaitsevia pahvilaatikoita huoneesta toiseen ja lajitella niissä olevia papereita mappeihin. Suuri osa papereista on nuotteja ja laulujen sanoja, joita on tulostettu eri tilaisuuksiin. Musiikilla on poikkeuksellisen suuri rooli anglikaanisessa perinteessä. Sanotaan, että anglikaanisuutta on jopa vaikea ymmärtää ilman sen musiikillista perintöä ja onkin tavallista, että anglikaanisissa kirkoissa suuri osa liturgiasta lauletaan tai resitoidaan. Kuorot eivät ole vain esityksiä varten, vaan ne johtavat seurakunnan rukousta ja osallistuvat itse liturgiaan, mistä saan maistiaisia osallistuessani Choral Evensongiin Helsingin tuomiokirkossa. Kirkon valkeaksi maalatuissa, korkeissa holveissa kaikuva kuoron laulu on aivan huikaisevan kaunista! Tuntuu, että olen tullut konserttiin, en tavalliseen jumalanpalvelukseen. Sitten ymmärrän, että tämä, jos jokin, todella on Jumalan palvelemista.
