Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Valekristitty?

 

 

Olen melkein sukua julkkikselle. Voisi jopa sanoa, että olen välillisesti hieman julkkis itsekin, sillä kuulun median viimeisimpään lempilapsijoukkoon. Olen lääketieteen kandidaatti, muutaman tentin päässä oikeasta lääkäriydestä. Siihen asti lienen jonkinlainen pikkulääkäri, lääkärinen, loma-aikojen nuori viransijainen, kokematon mutta innokas. Valelääkäri?

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

 

Joskus kuulee sanottavan, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Alkuvuoden valelääkärikohu on kuitenkin mielestäni toista maata ja osuu lisäksi kovin lähelle omaa herkkää kohtaani. Jokainen inhimillisyytensä tunnustava kandidaatti nimittäin lähtee ensimmäiseen kesätyöpaikkaansa täynnä pelonsekaista kunnioitusta tuoretta tehtäväänsä kohtaan. Totta kai, onhan hänen vastuullaan oikeita ihmishenkiä.

 

Tuntuu pahalta, kun joku neuvokas nuori mies sitten päättää noin vain ryhtyä lääkäriksi ilman minkäänlaista koulutusta. Samaan aikaan sadat lääkärinalut ympäri Suomea opiskelevat intensiivisesti kuusi vuotta, ja silti töihin meno jännittää. Pärjäänköhän? Olenko riittävän huolellinen ja pätevä? Luottavatko potilaat minuun? Tunnenko oloni huijariksi, vaikka kaikki vaadittavat kurssit ihan varmasti on suoritettu? Ja kun vääjäämättä mokaan, kuinka pahasti siinä käy?

 

Ikä ja kokemus korjaavat kyllä valelääkärituntemukset. Potilaiden tytöttely muuttuu varmasti pian epäluottamuslauseesta kohteliaisuudeksi. Toivon ainakin niin. Uskonelämässä epävarmuutta joutuu päinvastoin sietämään elämän loppuun saakka. Kysehän on uskon asiasta, jossa järkeily, tiedon kerääminen ja vakuuttelu on jätettävä omaan arvoonsa. Välillä joutuu tuntemaan itsensa valekristityksi. Ja mokailu lienee tässäkin väistämätöntä. 

 

Itse valittu, oikea tie tuntuu välillä raskaalta kulkea, eikä tienviittojakaan ole välttämättä aikoihin näkynyt. Ainakin ne jäävät toisinaan huomaamatta. Olo tuntuu epävarmalta. Ja mikä pahinta, silloin tällöin on vaikea uskaltaa tunnustaa olevansa inhimillinen ja vajaavainen mutta silti reilusti kristitty.

 

Yritän ja epäonnistun ja sitten yritän taas uudelleen, yhtälailla lääkärikoulussa kuin uskonelämässäkin. Pikkuhiljaa onneksi helpottaa, huomaan. Uskallan mennä hyvillä mielin ja rohkeasti valitsemaani työhön ihmisten avuksi. Tunnustan ylpeänä olevani Jeesuksen joukkueessa. Myönnän tekeväni virheitä ja pelkääväni mutta silti yllättäen rohkenen jatkaa eteenpäin. Yksin armosta. Mutta sehän riittää.