Suorittamisesta lepoon

 

Tuula Suuronen, lempeäsanainen pappimme, suositteli minulle luettavaksi Seppo Tirkkosen Elämänuskoa (2000). Tuulan mielestä kirja käy sekä uskossaan ensiaskeleita ottaville että jo pidempään kirkon penkkejä kuluttaneille: teos ei ole teologisesti raskas, vaikka sisältöä ja syvyyttä riittääkin.

Kangasniemen seurakunnan pastori Tuula Suuronen suosittelee Seppo Tirkkosen Elämänuskoa-kirjaa. (Kuva: Päivi Kettunen)

Tykkään Sepon tavasta puhua uskosta ja elämästä. Kirjassa on omakohtaista, rehellistä, armollista, ymmärrettävää ja huumorilla höystettyä asiaa ihmisen elämästä ja Jumalasta. Minua koskettaa erityisesti se, kuinka hän kirjan sivuilla avaa Jumalan armon todellisuutta, Tuula kehuu.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Tirkkonen aloittaa kirjan näin:
”Ihminen voi menettää elämässä paljonkin ja siitä huolimatta vielä jotenkin pärjätä, mutta jos elämänusko kokonaan menee, tilanne alkaa olla kuolemanvakava. – – Kristillinen usko on minulle aina ollut nimenomaan elämänuskoa. – – Tahdon lohduttaa ja rohkaista vain sillä, mikä itseäni on vahvasti lohduttanut ja rohkaissut. Kerron oman elämänuskoni perustan.” (Tirkkonen 2000: 7–8.)

Jo alku tempaisi minut mukaansa, sillä kristinusko on minulle ensisijaisesti lohduttava ja voimia antava usko. Jotta jaksaa katastrofeja täynnä olevaa maailmaa, on aina säännöllisesti saatava kylpeä ilossa, kauneudessa ja hyvyydessä (Tirkkonen 2000: 36). Minä tarvitsen ilosanomaa jaksaakseni eteenpäin!

Samaan aikaan, kun luin Tirkkosen kirjaa, osui silmiini Helsingin Sanomien (12.8.2018) tekemä juttu liiallisesta liikkumisesta, suorittamisen pakosta ja superihmisyyden tavoittelusta. Artikkeliin haastateltu työterveyspsykologi Anna Lohman linkittää liiallisen liikkumisen ihmisen kokemaan syvään haavoittuvuuteen ja kelpaamattomuuteen. ”Ajatus siitä, että pitää olla parempi kuin eilen olin, on ihan kamala. Sehän tarkoittaa sitä, että en ollut riittävä eilen, en tänään enkä huomenna. Oikeasti jokaisen pitäisi saada kokea päivittäin, että olen riittävä”, Lohman sanoo. (Ja minä lisään mielessäni: ”Aamen!”)

Pakonomainen suorittaminen ei näy vain liikuntamäärissä, vaan kyse on laajemmasta ilmiöstä. ”Aika on mielestäni vaativa. Ihmiset yrittävät olla jotain superihmisiä: työtä, vanhemmuutta ja harrastuksia, kaikkea suoritetaan. Somessa sitten kerrotaan kaikesta, mitä ollaan saavutettu”, Lohman summaa.

Samaa aihetta lähestyy myös Aamulehden (17.8.2018) artikkeli, jonka otsikko kertoo kaiken: ”Nuorten pahoinvointi kertoo yhteiskunnan kovista arvoista – Vaatimukset ovat kasvaneet niin suuriksi, että kaikki eivät enää pärjää.” Huh, huh!

Minä saan itseni tosi usein kiinni siitä, että suoritan asioita: liikuntaa, lukemista, perhe-elämää, ystävyys- ja sukulaisuussuhteita. Ja kun jotain alkaa suorittaa, tekemisestä katoaa ilo. En tietenkään tarkoita sitä, että arjen pitäisi olla yhtä juhlaa, mutta toki jokaisen elämässä pitäisi olla myös osa-alueita, jotka ovat enimmäkseen meitä lataavia. Mutta minusta vielä huolestuttavampaa kuin ilottomuus on se, että suorittamiskulttuuri leviää lapsiin ja nuoriin.

Miksi emme osaa sitten vain levätä ja laskea rimaa? Seppo Tirkkonen kirjoittaa oivaltavasti tyhjiöstä, joka syntyy meihin kaikkiin, kun emme osaa rakastaa, hyväksyä ja kunnioittaa itseämme tarpeeksi. Sen sijaan etsimme hyväksyntää ja huomiota muualta. Haemme täytettä ”kuplaitsetunnollemme” altistumalla riippuvuuksille, ahnehtimalla aina lisää ja torjumalla muiden tarjoaman rakkauden.

Onneksi on myös muita vaihtoehtoja. Tirkkonen (2000: 87) toteaa: ”Tyhjyys meissä [saattaa] alkaa rukoilla.” Rukous puolestaan johdattaa meidät Jumalan luo, jolloin tyhjyytemme voi avautua ja täyttyä yhä uudestaan äärettömästä rakkaudesta. ”Parhaimmillaan rakkauden janoaja kasvaa myös rakkauden jakajaksi. Jokainen rakastettu ’minä’ on jollekin toiselle rakastava ’sinä’.” (Tirkkonen 2000: 88.) Aivan kuten Seppo Tirkkonen kirjassaan Elämänuskoa, mekin voimme lohduttaa ja rohkaista kanssakulkijoita.

Blogitekstissä viitatut artikkelit:

Loula, Pihla 2018: ”Pakonomainen tarve liikkua voi olla oire jostain muusta, sanoo työterveyspsykologi – Ihmiset yrittävät olla superihmisiä.” Helsingin Sanomat 12.8.2018.

Ruotsalainen, Janne 2018: ”Nuorten pahoinvointi kertoo yhteiskunnan kovista arvoista – Vaatimukset ovat kasvaneet niin suuriksi, että kaikki eivät enää pärjää.” Aamulehti 17.8.2018.