Siitä kaikesta, jota ei kannata mukanaan muuttaa.

 

Menneisyyden paino on valtava. Ja tilavuus myös. Tarkalleen ottaen viisi suurta peräkärryllistä ja kaksi autollista. 

Vasta kun ihminen muuttaa, hän ymmärtää, miten paljon turhaa sitä kuljettaakaan mukanaan. Käsittämätöntä määrää käsittämättömiä tavaroita. Seitsemän eriparista teemukia, osasta kahvat rikki. Kaksi pahvilaatikollista vanhoja modeemeja ja irtonaisia sähköjohtoja. Laatikollinen vanhoja keittiöpyyhkeitä, hapertuneita, mutta voihan niitä nyt vielä johonkin käyttää ja niissä on kuitenkin mummin nimikirjaimet. Pieneksi jääneitä kenkiä. Suosikkini on silti se pahvilaatikko, jonka päällä lukee ”Eteiskaapin sälää”, ja joka on muuttanut asunnosta asuntoon ilman, että sitä on koskaan käyty läpi. Se saattaa koostua rikkinäisistä henkareista ja rikki menneistä polkupyörän vaihdekoneistoista, mutta uskollisesti me kuljetamme sitä mukanamme, vuosien ja kilometrien läpi. Koska eihän sitä koskaan tiedä.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Kai sitä jotenkin kiintyy tavaraansa. Leimaantuu. Ne ovat sentään minun rikkinäiset mukini, minun rikkinäiset vaihdekoneistoni.

Meille kävi niin että jouduimme – tai siis saimme! – jälleen kerran pakata tavaramme. Koti tuli vastaan ja kaupatkin tehtiin, ja touko-kesäkuussa olemme yhtäkkiä perustaneetkin kotipesää. Maalanneet seiniä, paikanneet ruuvinreikiä seinissä, ihmetelleet pihakoivua ja siirtäneet tavaroita. Siirtäneet loputtomasti tavaroita. 

Kun muuttaa seitsemännestä kerroksesta, riittää kantamista. Ensin kaikki on kannettava hissiin, sitten hissistä talon eteiseen, sitten eteisestä peräkärryyn. Meidän tapauksessamme vielä peräkärrystä autotalliin ja autotallista joko pakastimeen tai saunaan. Vasta sitten sisään taloon. Syynä ovat edellisestä asunnosta löytyneet turkiskuoriaiset (vanha talo!), joita emme todellakaan halunneet muuttaa mukanamme.

Kun käsittelee jokaista omistamaansa tavaraa noin seitsemään eri otteeseen on aikaa miettiä, mitä oikeastaan haluaa kantaa mukanaan. Sitä kantaa niin paljon turhaa, ja kaikesta turhasta kantamastaan maksaa hintaa, kipeinä käsivarsina ja kulutettuina tunteina. Tämä on arvokas hetki, koska juuri nyt meillä on mahdollisuus karsia ja vähentää. Jos nämä tavarat pääsevät pesiytymään uuteen kotiin, ne juurtuvat äkkiä syvään ja alkavat perustella olemassaoloaan taas ympäripyöreillä syillä. On toimittava ennenkuin ne ehtivät asettua taloksi.

Luopuminen ei ole helppoa. Joskus tuntuu hankalalta luopua jostain turhasta ihan vain siitä syystä, että sitä on kantanut mukanaan tähänkin asti. Jos heitän tämän nyt pois, eikö se tee kaikista menneistä vuosista turhia? Eikö näytä naurettavalta, että kannoin sitä kuitenkin tähän asti… Sitten ovat tunnesyyt, järkisyyt, toiveet siitä että joskus vielä mahtuisi tähän ja tähän ja myöskin se veruke, että en nyt millään jaksaisi ryhtyä tähän ja eikö näitä olisi helpompi vaan tuupata varastoon.

Mutta tämä on arvokas hetki. Nyt on mahdollista päästä eroon niin paljosta.

Tästä kaikesta on niin helppo löytää henkinen vertauskuva, että sen auki kirjoittaminen tuntuu melkein hassulta. Mutta olen ajatellut sitä paljon tätä muuttoa tehdessäni. Mitä turhaa kannan mukanani? Aavistan, että sitä on paljon. Mitä kannan mielessäni, muistoissani, asenteissani, ajatuksissani, mitä sellaista ikuisuudet mukana raahautunutta turhaa, joka tekee käsivarret kipeiksi ja vie aikaa ja tilaa elämältä? 

Oman kodin perustaminen – oman varsinaisen ensimmäisen kodin – on pistänyt minut miettimään. Mitä haluan tuoda tänne? Mitä muuta kuin vanhan lipaston ja mummin keittiöliinat? Mitä haluan jättää ulkopuolelle, muutakin kuin turkiskuoriaiset? Nyt on arvokas hetki. Jos uskallan kaivautua mielen pölyisten varastolaatikoiden keskelle, on mahdollista päästä eroon siitä, joka on turhaa painolastia. Ja on mahdollista löytää ne perintökalleudet, joiden kuuluisi ullakon sijaan olla vitriinikaapissa. Se ei tunnu yhtään fyysisen tavaran kantamista helpommalta. Eikö näitä olisi vaan helpompi tuupata johonkin varastoon? Ei. Jos niitä ei käydä läpi, ne juurtuvat syvään ja alkavat perustella olemassaoloaan väärillä syillä. Ne on juurittava nyt irti, jos emme halua niitä tänne. On henkistä muuttokuormaa joka on hyvää ja arvokasta. Sitten on sellaista, joka on kuin tuholaishyönteinen: jos ei sitä torju nopeasti pois, se pesiytyy rakenteisiin, ja sen pois kitkeminen on pitkä ja raskas prosessi.

Kunpa ihminen tietäisi, mitä kantaa henkisesti mukanaan. Mistä koostuu minun asenteeni elämään? Millaisen ilmapiirin tahdon tähän kotiin? Miten tästä kaikesta saisi edes kiinni? Sitä tietää vain osia, katselee elämäänsä kuin veden pintaa ja voi vain arvailla, mitä meren pohjassa on. Mutta jos jotakin tietää, on siihen puututtava.

Minua mietityttää se, miten paljon ihminen perii historiastaan. Käyn läpi lapsuusmuistojani, talletan jouluaamut ja ensimmäiset koulupäivät ja synttärijuhlien ongintaleikit ja siivouspäivien pizzaillalliset ja kaiken sen muun, joka on tehnyt elämästä turvallista. Selaan läpi nuoruusvuosia, törmään häpeään ja yksinäisyyteen ja otan mukaani yksinäisyydestä opitut oppitunnit mutta häpeän haluan tässä kohtaa pakata laatikkoon ja lähettää ongelmajätelaitokselle. Selaan asenteita, jotka olen oppinut. Tapoja reagoida, jotka tulevat ehkä hyvinkin kaukaa. Ajatusmalleja, joista osa ei olekaan omiani. Haluan, että tähän kotiin tulee vain sitä, jonka voin omistaa omakseni.

Mitenköhän paljon ihminen perii suvultaan? Kuinka paljon on asioita, jotka kulkevat mukana vuosikymmenistä toisiin? Paljon. Paljon on puhuttu sotavuosien trauman siirtymisestä sukupolvelta toiselle, puhumattomien miesten ahdistuksen valumisesta lapsenlapsiin asti. Mutta mitä kaikkea muuta tihkuu esi-isiltä meille? Tiedänkö, näenkö, tunnistanko?

Meidänkin suvuistamme olisi paljon tulossa. Juurevaa maaseudun hiomaa realismia, evakkoperheiden elämän sirpaleiden uudelleenkokoamista. Sotakokemuksia. Sinnikästä tulevaisuususkoa, ponnistelua sen eteen. Syvää luontosuhdetta. Musikaalisuutta. Kekseliäisyyttä, kättentaitoja, yksinkertaisen arvostamista. Se railakkaana kukkiva huumori joka yhtä sukuhaaraa koristaa taitaa olla tullut toisaalta, mutta yhtä kaikki, nyt rakastan sitä. 

Mutta sitten on myös taipumusta masennukseen, huolehtimisen tapaa, puhumattomuutta. Siitä olen syvästi kiitollinen, että jo kauan sitten jossakin sukupolvien taitekohdassa joku pysäytti sen alkoholismitaipumuksen, joka mielellään leviäisi kaikkialle. On hiljaisuudessa haudattuja avioliittoja, mielenterveyden järkkymistä. Poliittista itsepäisyyttä, luokka-ajattelua, ennakkoluuloisuutta, ihmispelkoa ja sitä katkeruutta, jolta ei yksikään ihminen saati yksikään suku säästy. Suruja, joista ei ole koskaan puhuttu. Sanoja, joiden sanomista on pelätty liikaa.

Tajuan, että kannan paljon mukanani siitä syystä, etten osaa tai uskalla heittää sitä pois. Kun kerran olen sitä tähän asti kantanut – onko edes lupa luopua? Onko lupa luopua jostain, joka on aina ollut niin ja tässä suvussa ikään kuin asiaankuuluvaa? Miten nämä pelkoni, ainahan minulla on nämä ollut, saako näitä muka jättää? Eikö minun ikäänkuin kuulu kantaa tätä kaikkea, jonkinlaisena rangaistuksena jostain, jota en edes tiedä?

Kristityn yksi suurin virhe voi olla se ajatus, että Jumala sälyttäisi jotakin hänen kannettavakseen rangaistusmielessä. Että elämän kuuluisi olla raskasta, vaikeaa tai pahaa siksi, että se on muistutuksena tai piikkinä lihassa jostakin sellaisesta vääryydestä, jota itse mielessään hellii. Sitä alkaa uskoa Jumalasta omituisia asioita, unohtaa, että Jumala haluaa ihmiselle hyvää. Aina, absoluuttisesti, hyvää ja parasta.

Sen uskominen on radikaali asia. Vasta siinä on vapauden siemen. On uskottava, että Jumala haluaa hyvää, että ihminen uskaltaa vapauttaa itse itsensä. En mahdu vapauteen sisään kaikki tämä taakka harteillani. Minun on jätettävä pelkoni, ahdistukseni, epäuskoni ja itsevihani tähän. On the road that He is there is no baggage allowed, no own agenda. Sillä tiellä, joka Kristus on, ei sallita matkalaukkuja, ei sallita omaa agendaa. On vain Kristus ja hän onkin jo kantanut kaiken.

Niinpä pakkaan vankkureihin koko joukon pölyistä arkistotavaraa ja lähetän jätteenpolttolaitokselle. Prosessi on ehkä pitkä, mutta minä haluan tähän taloon vapautta, haluan tähän taloon Kristuksen. Jumala odottaa minun tekevän tämän itse. Jos roikun mieleni pimeissä puolissa, ei hän minua niistä väkisin irti riistä. Tässä kohtaa minun on tehtävä valinta.

Yhden sukuni perinnön minä kuitenkin ja ehkä juuri siksi otan syliini, kannan varovasti sisään, asetan parhaalle paikalle keittiön vitriiniin, valon alle. Katselen sitä aina kun tulen keittiöön, muistan ja tulen iloiseksi. Tahtoisin tehdä siitä perintökalleuden, jota lapseni katsovat ihastellen ja kysyvät, saisivatko he sen mukaansa, kun muuttavat joskus pois, ja minä sanon: tottahan toki, tästä riittää kaikille. Se on sitä mistä vanhempani joskus sanoivat että tiedäthän sinä, miten pitkä esirukoilijoiden ketju tässä suvussa on ollut? enkä minä varsinaisesti tiennyt, mutta pystyin kyllä uskomaan. Että on niitä mummoja ja ukkeja ja esi-isiä ja esiäitejä, jotka siunasivat syntymättömiä sanoissaan, muistivat niitä joita eivät tunteneet, omin käsin rakensivat niin lujan kiveyksen, että sillä seisoo tämä suku vuosienkin horjumisen jälkeen. Niitä jotka rukoilivat ja tekivät työtä ja tiesivät, ettei sen suurempaa ole, ja että suurinta on se, että rukous aukaisee joka kerta taivaan. Että tätä minun kiemurtelevaa elämääni on moni kaukaa suojannut ja siunannut. Tuskinpa mitään kalliimpaa on.

Ja jos jotakin tahdon niin sitä, että se jatkuu tässä talossa. Jos hyvin käy, minustakin tulee joskus rukoilijamummo. Tässä välissä ehdin sitä hyvin harjoitella.

 
Radio Dei Radiot_fi