Savenvalaja ja saviastia

 

Kaikkein vaikeimpia asioita elämässä lienevät ne hetket, jolloin omat toiveet eivät toteudukaan ja joutuu kohtaamaan vaikeita ihmisiä tai elämäntilanteita. Voisiko niitä hetkiä kutsua pelkistymisen hetkiksi? Monet kuvitelmat itsestä karisevat pois.

Jotakin tästä kaikesta on kuvattuna Jer. 18:1–6:ssa. ”Jeremialle tuli tämä Herran sana: ’Mene savenvalajan työpajaan! Siellä saat kuulla, mitä minä haluan sanoa sinulle.’ Minä menin savenvalajan työpajaan, jossa hän parhaillaan työskenteli pyöränsä ääressä. Jos valmistumassa oleva astia meni pilalle hänen käsissään, hän muotoili samasta savesta uuden, sellaisen kuin halusi. Silloin minulle tuli tämä Herran sana: ’Enkö minä, Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin tämä savenvalaja savelleen? Katso, niin kuin savi on valajan kädessä, niin sinä, Israelin kansa, olet minun kädessäni.’”

Sansa vuosisop neliö

Jumala vei profeettansa katsomaan ja kuuntelemaan saarnaa savenvalajan työpajaan. Opettajana oli Jumala itse, joka käytti havaintovälineenä sitä, mitä työpajassa tapahtui. Jeremialle selvisi nopeasti, että savenvalaja kuvasi Jumalaa ja savi ihmisiä. Ihminen on tehty maan tomusta, ja ilman Jumalan toimintaa olisimme maan tomua edelleenkin. Jumala armosta olemme sitä, mitä olemme. Siksi hänellä on myös omistusoikeus meihin. 

Jeremian kirjan jakeissa korostuu selvästi Jumalan itsenäinen valta päättää, miten hän tahtoo muovata ihmistä. Savi ei voi määrätä, millaiseksi se muovataan. Tällainen puhe on tietenkin myrkkyä omalle ajallemme, jonka johtotähtenä on ihmisten riippumattomuus ja valta valita itse oma tapansa elää. Jeremian kirjan kohta kertoo siitä, ettei Jumala ole tilivelvollinen kenellekään tekemisistään. Hänen ei tarvitse tehdä gallup-kyselyjä siitä, mikä milloinkin tuntuu meidän mielestämme parhaimmalta. Hänen ei tarvitse alistaa päätöksiään johtokuntien hyväksyttäväksi, vaan hän tekee niin kuin tahtoo. Hänellä on ehdoton valta. Me elämme maailmankaikkeudessa, joka toimii hänen viittaustensa mukaan. Ja me, tämän pikkuruisen maan asukkaat, olemme uhmassamme nostaneet nyrkkimme häntä vastaan tajuamatta lainkaan asemaamme. Me olemme kuin pisara vesisangon uurteessa, jota ei helposti edes huomaa, jollei katso tarkkaan.

Ihmeellisintä tässä kaikessa on kuitenkin se, että Jumala näkee vaivaa meidän tähtemme. Sen sijaan, että hän tyytyisi vain ravistamaan häiritsevän pisaran pois, hän käyttää uskomattoman paljon aikaa saadakseen meidät luottamaan häneen, niin että saisimme avun hänen luonaan. Sen sijaan, että hän vain murskaisi meidät alleen, hän tuli ihmiseksi, suostui kärsimään pilkkaamme ja tulemaan lopulta mestatuksi kauhistuttavalla tavalla, jotta ymmärtäisimme, kuinka paljon hän meitä rakastaa, ja jotta saisimme kapinamme anteeksi.

Suosittelen vierailua savenvalajan luona aina, kun olet vaarassa unohtaa paikkasi maailmankaikkeudessa. On kovin helppoa unohtaa, että olemme vain maan tomua, jolle Jumala on antanut muodon ja elämän.

Jumalan ihminen on savea valajan käsissä. Jossain vaiheessa savi näyttää löytäneen jo oikean muodon ja se voi huokaista helpotuksesta: nyt vaivaaminen päättyi ja saan vihdoin olla rauhassa. Mutta sitten koko komeus romahti ja kaikki oli alettava uudelleen alusta. Jumala sanoi tätä katsoneelle profeetalleen: ”Enkö minä, Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin tämä savenvalaja savelleen? Katso, niin kuin savi on valajan kädessä, niin sinä, Israelin kansa, olet minun kädessäni.”

Uuden testamentin tärkeimpiä opetuksia on, että Jeesuksen seuraajat on liitetty Jumalan kansan jäsenyyteen. Niinpä kristittykin voi varautua siihen, että niin kuin Jumala aikoinaan koulutti Israelin kansaa, niin hän koulii ja kasvattaa myös Jeesuksen seuraajia. Erona meidän kasvattamisessamme ja Jumalan kasvattamisessa on tietenkin se, että meidän parhaatkin kasvattajan ominaisuutemme ovat vajavaisia emmekä aina tiedä, mikä milloinkin olisi paras tapa mennä eteenpäin. Sen sijaan Jumala tietää tarkalleen, milloin on aika särkeä astia ja ryhtyä uudelleen muovaukseen. Jumala ei tee virheitä.

Risto Santala kuvaa kirjassaan Savesta astiaksi saven tietä Nasaretin vuorilta savenvalajan työstettäväksi ja valmiiksi astiaksi. Työ alkoi saven etsimisestä. Oikeanlainen savi löytyi kuivaksi paahtuneena vuoren rinteeltä. Löytäjän ilo oli suuri. Hän keräsi kokkareita mukaansa ja vei ne työpajalleen. Työstäminen saattoi alkaa. Kuivaa savea oli pestävä usean päivän ajan maahan kaivetussa kuopassa. Siellä kiven sirut poistettiin ja viimein notkistunut savi voitiin tuoda valajan työpöydälle. Siellä savea vaivattiin kuin taikinaa ikään ja viimeisetkin kivensirut poistettiin. Ja vihdoin, kun katsojasta tuntui, että savi olisi valmis dreijattavaksi, valaja siirsikin sen syrjään, asettumaan, odottamaan omaa aikaansa.

Syrjään jääminen on vaikeaa aikaa. Kukaan ei tunnu huomaavan. Savenvalajan mökkiin mennyt vieraskaan ei kiinnitä sellaiseen saviklönttiin mitään huomiota. Se näyttää kaikkien hylkäämältä. Vaikeinta lienee kuitenkin se, että savi tuntuu silloin myös valajan hylkäämältä.

Tähän liittyen Santala toteaa: ”Jumalan valtakunnan sisimpien siunauksien kokemiseksi ei ole mitään ’pikatietä’. Pyhät ovat muinoinkin kilvoitelleet vuosikausia voidakseen tajuta salattuja Jumalan teitä. Miksi nykyajan ihmiselle olisi tarjolla oikotie? Saven maailmassa on omat lakinsa.”

Nykyajan työskentelytapoihin kuuluu dynamiitti, hiljaisuudelle ja siellä kasvamiselle kun ei tunnu olevan aikaa. Kaiken haluttaisiin tulevan valmiiksi nopeasti. Kärsivällisyys tuntuu olevan harvinaista herkkua aikamme tuloksia korostavassa kristillisyydessäkin. Mutta kun Jumala loi ajan, hän ei puhunut kiireestä mitään. Hänellä on aikaa antaa saven rauhoittua syrjäisellä pöydällä ja hänellä on aikaa odottaa kiven irtautumista kalliosta.

Abraham oli 75-vuotias saadessaan Jumalalta käskyn lähteä Kaldean Urista, sen aikaisen sivistyksen kehdosta, jossa tutkijoiden mukaan jopa asuttiin kerrostaloissa, paimentolaiseksi usean tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaan maahan, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Moosesta rauhoitettiin erämaassa 40 vuotta, jotta hän 80 vuotta vanhana saattoi olla valmis varsinaiseen tehtäväänsä. Samuelin äiti, Hanna, sai kestää vuosikaudet Elkanan toisen vaimon, Peninnan, pilkkaa, ennen kuin tuli raskaaksi ja täytti siinä yhteiskunnassa vaimon tärkeimmän asian eli lasten synnyttämisen; Johannes Kastajan vanhemmat olivat jo ikäihmisiä ennen kuin saivat lapsensa. Syrjässä oleminen on ollut hyödyllinen läksy, mutta samalla myös suuren kipuilun ja murheen paikka.

Jumalan valtakunnassa savenvalaja määrää kullekin paikkansa ja tehtävänsä. On hyvä tietää, että ne paikat, jotka hän meille osoittaa, ovat meille parhaat mahdolliset, vaikka ne eivät aina siltä tunnukaan. Vapaus ja ilo olisi siinä, että voisi tässäkin asiassa jättäytyä Savenvalajan käsiin luottaen siihen, että hän tietää, mitä tekee.

Kuva: Pixabay.com