Lankeemuksen ja parannuksenteon noidankehä

 

Uusin podcastini:

 

Viime kerralla pohdimme, olisiko ihmisiä syytä kohdata enemmän rakastamisen kuin anteeksiannon kautta. Olen saanut tekstistä palautetta, jossa on jaettu kipeitäkin kokemuksia kristillisestä häpeästä. Kiitän paljon niistä jokaisesta. Nähtävästi puhumme ilmiöstä, joka koskettaa varsin monia:

”Kuitataanko syyllisyys anteeksiannolla vai yritetäänkö asiaa lähestyä hyväksynnällä ja rakkaudella. Tämä on se avain. Ollut omassa elämässä. Nimeomaan hyväksynnän löytäminen, eikä anteeksiannon pyytäminen. Koska anteeksiannon anominenhan tarkoittaa, että olet oikeasti tehnyt väärin. Haaaaa, tää oli mulle oivallus!”

Tällä kertaa pohdimme, millaiseen lankeemuksen ja parannuksenteon noidankehään ihminen voi päätyä ja miksi. Esitän myös kaksi ilmiötä, jotka voivat toimia noidankehää moderoivina tekijöinä: tunnenormatiivisuuden ja keskeneräisyyden pelon.

Moderaatio tarkoittaa tilannetta, jossa kahden muuttujan välinen suhde riippuu kolmannesta muuttujasta. Moderoivat tekijät voivat siis lisätä tai vähentää sitä, kuinka paljon jokin tekijä – kuten syyllisyys ja häpeä – aiheuttavat tiettyjä seurauksia, kuten noidankehäilmiötä.

Tunnenormatiivisuudesta

Eräs henkilö – sanokaamme häntä Markoksi – halusi edellisen tekstini julkaisun jälkeen jutella kanssani häpeän kulttuurista, josta hän on seurakunnassa kärsinyt lapsuudestaan asti. Marko käytti niinkin vahvaa ilmaisua, että hän koki häpeän ”määrittävän” uskovien yhteisöä, jossa hän oli elämänsä elänyt. Analysoidessaan tämän häpeän syitä hän tunnisti säännönmukaisuuden siinä, millaisia tunteita ja kokemuksia ihmisistä haluttiin pumpata ulos.

Kutsun tätä ilmiötä tunnenormatiivisuudeksi. Siinä tiettyjen tunnetilojen odotetaan seuraavan toisiaan tietyn näytelmän mukaisesti. Sinun pitää hävetä ja kokea syyllisyyttä. Sitten sinun pitää kokea iloa, kun saat syntisi anteeksi. Muutenkin olisi suositeltavaa omalla tunneilmaisulla viestiä sitä, miten hyvin jumala-suhteessa menee, miten ihanaa on ollut harjoittaa uskontoa ja mitä kaikkea hyvää Jumala on sinulle tehnyt.

Markon kokemus oli, että seurakunnassa ylläpidettiin tällaista rajattua ja määriteltyä kokemisen tapaa ja tunneilmaisua. Ne olivat osa uskonnonharjoituksen käsikirjoitusta. Mikäli käsikirjoitus ei näyttänyt toteutuvan, oli vikaa syytä etsiä ensisijaisesti puutteellisesta uskonelämästä.

”Se oli lohdutuksen irvikuva. Susta tuntuu pahalta ja epäonnistuneelta, mutta saat sen anteeksi. Syntisyys samastui negatiivisiin tunteisiin ja ‘omaan huonouteen’, joista Kristuksen ansaitseman sovituksen tuli vapauttaa.”

Tyypilliseen lankeemuksen ja parannuksenteon noidankehään kuuluu useita tilanteita, joissa ihmisen ”kuuluisi” tuntea ja kokea tiettyjä asioita. Pitäisi kokea niin suurta rakkautta Jumalaa kohtaan, ettei edes haluisi tehdä syntiä. Ylipäätään ei pitäisi haluta vääriä asioita. Pitäisi myös tuntea surua ja ahdistusta kaikesta, mikä ei täytä kristillistä ihannetta. Syntien anteeksiannon pitäisi myös tuntua kivalta.

Mutta mitä jos ei vaan tunnu? Voiko ihminen käskeä halujaan? Voiko tunteitaan ja kokemuksiaan määrätä? Saako ihminen vain olla totta?

Ehdotankin, että tunnenormatiivisuus voi olla noidankehäilmiötä moderoiva tekijä siksi, että se voi lisätä kehän eri vaiheisiin ylimääräistä emotionaalista taakkaa.

Ehdotan myös, että tunnenormatiivisuus voi moderoida noidankehään päätymistä ja siinä pyörimistä asettamalla emotionaalisia käsikirjoituksia (syntisyyden päivittely –> ahdistuminen synnistä –> anteeksiannon saaminen –> ilon kokemus anteeksiannosta). Omien puutteiden päivittely yhdessä heikon itsetunnon kanssa voivat ajaa ihmisen etsimään ratkaisua ahdistukseensa pyörimällä tällaisessa noidankehässä. Näin noidankehä näyttäytyykin ongelman ratkaisijana, vaikka se tosiasiassa pahentaa ongelmaa.

Keskeneräisyyden pelosta

Tein äskettäin yhteisen podcastin esikoiskirjaansa kirjoittavan Jyri Uurtimon kanssa. Voit halutessasi kuunnella sen tästä linkistä, tai alta:

Keskustelimme jaksossa kristillisistä todistuksista ja niissä usein ilmenevästä ennen-jälkeen -tyyppisestä tarinan kaaresta. Jakson julkaisun jälkeen eräs henkilö – häntä voimme sanoa Mariksi – otti yhteyttä ja halusi jakaa ajatuksiaan siitä, miten hän toivoisi normaalien tarinoiden esilletuomista kristillisissä yhteisöissä. Mari oli huolissaan siitä, että todistuksissa kerrotut äkkinäiset, harvinaiset muutostarinat saattavat luoda illuusion siitä, että ne olisivat jotenkin yleinen ilmiö:

”Usein puuttuu matkan tekemisen, matkalla olemisen, keskeneräisyyden näkökulma ja se, että useimmiten ihmisen elämässä ja myös hengellisessä elämässä asiat tapahtuvat vähitellen ja prosessinomaisesti.”

Hän jatkoi tehden mielestäni hyvin viisaan pointin:

”Vaikka saisimmekin kokea jossain asiassa ihmeellisen, nopean avun, niin meitä ketään ei kuitenkaan ole vapautettu ihmisyydestämme – siitä, että useilla muilla elämämme osa-alueilla joudumme kulkemaan hitaan kasvun tien.”

Tosiaan, usko ei vapauta meitä ihmisyydestämme. Jokaisen aivot biokemiallisine ja sähköisine prosesseineen toimivat samojen lainalaisuuksien mukaan. Samat kognitiiviset rajoitteet, mukaan lukien erilaiset ajattelun vinoumat, koskettavat ihmistä uskonnosta riippumatta. Siksi meidän tulee tarkata sitä, ettemme vaadi uskovalta ihmiseltä jotain sellaista, mihin ihmisen psyykkinen rakenne ei yksinkertaisesti pysty.

Näin ollen ajattelen, että myös keskeneräisyyden pelko voi olla noidankehäilmiötä moderoiva tekijä, koska se voi toimia motiivina noidankehän ylläpitämiselle. Se voi myös lisätä itsearviointimme ankaruutta ja estää meitä hyväksymästä itseämme sellaisina, kuin olemme.

Miten noidankehä toimii?

Pohtiessamme tämänkertaista aihettamme voimme kerrata, mitä edellisessä tekstissä puhuin reparatiivisesta käyttäytymisestä. Kyseessä on sinällään täysin normaali käyttäytymismuoto: ihminen pyrkii korjaamaan ja hyvittämään jotain, mikä on mahdollisesti pielessä. Tämä ei kuitenkaan auta, mikäli varsinainen ongelma löytyykin häpeästä. Kuten viime tekstissä toin esille, uskonnonpsykologiassa tunnetaan käsite scrupulosity, jossa ihminen on ylenmääräisesti huolestunut omasta puutteellisuudestaan pyrkien pakonomaisesti hyvittämään sitä ja tekemään parannusta.

Seuraavaksi meidän on kysyttävä, miten parannuksenteko tulkitaan? Mielestäni kristillisessä kansanuskonnollisuudessa se tulkitaan usein ”kaiken kerralla kuntoon laittamiseksi”. Tätä kuvastaa se, mitä edellisessä tekstissä siteerattu Auri kirjoitti: ”Joka kerta mä lupaan etten enää tee syntiä”.

Kovat vaatimukset

Pitkässä kirjeessään Auri kuvasi elämäänsä näin:

“Se, että tulin uskoon vuonna 2016, ei vienyt pois mun pahuutta. Ei edes se, kun koin heräämisen helmikuussa 2018.”

Miksi uskoontulon tai hengellisen heräämisen olisi voinut olettaa vievän pois sen, mitä Auri kuvaa ihmisen pahuudeksi? Käytännössä tämänkaltaisilla ilmaisuilla tarkoitettaneen, että uskonnollisen kääntymyskokemuksen olisi pitänyt tuottaa tietynlainen muutos ihmisen psyykkisessä rakenteessa tai persoonallisuudenpiirteissä.

Persoonallisuuspsykologiassa vastaavaa muutosta kutsuttaisiin kvanttimuutokseksi. Artikkelissaan The Phenomenon of Quantum Change William R. Miller kuvaa tätä ilmiötä todeten, että tällaisten muutosten olemassaolo on todellinen ja dokumentoitu ilmiö, ja että osa näistä muutoksista kytkeytyy nimen omaan uskonnollisiin kokemuksiin. Ongelma tulee vasta silloin, kun tällaisesta muutoksesta tehdään normatiivinen oletus. Miller muistuttaa:

”Mystiset kokemukset ovat kohtuullisen yleisiä, ja suurin osa niistä ei näytä johtavan yhtäkkiseen ja pysyvään käänteentekevään muutokseen ihmisen elämässä ja persoonallisuudessa.”

Yhtäkkistä muutosta ei tapahtunut myöskään Aurin kertomuksessa. Kuvailtuaan elämänsä kipukohtia ja pettymyksiä hän jatkaa näin:

”Entä jos on niin syvällä synnissä, että tuntuu ettei Jeesuksenkaan käsi enää yletä sinne? Jos on niin paatunut, että osa mussa ajattelee, etten edes pysty tekemään parannusta, niin on turha edes yrittääkään?”

Nämä pohdinnat kuvaavat sitä, miten ihmisen kognitio on loppujen lopuksi varsin epävarma ja heikko kokonaisuus. Prosessi, jossa ihminen yrittää tietoisesti käyttää päätöksentekokykyään valitakseen halutun toimintalinjan on jo itsessään haastava. Mahdottomaksi tilanne käy, jos ihminen pyrkii kerralla muuttamaan sisäistä tilaansa niin, että hän pystyisi jatkossa kokonaisvaltaisesti toimimaan ihanteidensa mukaan.

Kristillisessä kielenkäytössä tämä voidaan toki pukea ilmaisuihin ”Jumala muuttaa sinut”, ”älä yritä omassa voimassa, anna Pyhän Hengen tehdä työ” ja niin edelleen. Tämä voi kuulostaa hienolta, mutta se ei yksinkertaisesti näytä toimivan kovin ennustettavalla tavalla. Päätös, olipa se sitten uskonratkaisu, päätös parannuksenteosta tai mitä tahansa, on aina kognitiivinen teko ja sen toteutumista rajoittaa ihmisen psyykkinen rajallisuus.

Kun ihminen sitten tarpeeksi monta kertaa joutuu vastatusten oman rajallisuutensa kanssa, hän voi päätyä lohduttomiin johtopäätöksiin: ”Osa mussa ajattelee, etten edes pysty”. ”Turha edes yrittääkään”.

Noidankehä prosessina

Tarkastelemme seuraavaksi Aurin tekstissä kuvattua tilannetta skeemateorian kautta. Yksi tapa määritellä skeema on sanoa, että skeema on mielensisäisten edustusten joukko tai sarja, joka tyypillisesti liittyy johonkin todellisuudessa ilmenevään ilmiöön tai tapahtumasarjaan. 

Jos vaikkapa sanon sinulle ”jääkiekkomaila”, aktivoin ensin mielensisäisen edustuksesi jääkiekkomailasta. Samalla aktivoin siihen liittyviä skeemoja, kuten jääkiekkopelin skeeman. Sinulla voi olla jonkinlainen käsitys siitä, mitä mailalla yleensä tehdään, miltä jääkiekon peluu näyttää ja miten kiekko lentää Mikael Granlundin ilmaveivissä. Sitä voisi siis ajatella mielessämme olevaksi muistirakenteeksi, joka auttaa meitä yksinkertaistamaan ja jäsentämään tietoa.

Itseskeemalla puolestaan tarkoitetaan skeemaa, joka ihmisellä on itsestään. Kristityn kohdalla itseskeema voi vastata esimerkiksi kysymykseen: Millainen uskova minä olen?

Kysyessämme tämän kysymyksen aivoissamme käynnistyvät muistiprosessit, jotka nostavat esille meistä sanottuja asioita, menneitä tekemisiämme ja elämässämme koettuja tunteita ja tilanteita. Tämä prosessi on aina valikoiva: ihminen tekee aina alitajuista karsintaa siitä, mitä ominaisuuksia itsestään hän näkee olennaisina muodostaessaan käsitystä itsestään ja omasta arvostaan. Prosessin lopputuloksena piirrämme mielessämme kuvan olemuksestamme eli itseskeeman.

Sovellamme seuraavaksi skeemateoriaa kuvaamaan kristillistä parannuksentekoprosessia, jossa korostuu pyrkimys tehdä kokonaisvaltainen parannus ei-toivotusta toiminnasta ja ajattelusta. Tämä hahmottelu – kuten kaikki teoreettiset pyrkimykset – tarjoavat toki vain yhden mahdollisuuden tulkita ja jäsentää todellisuutta.

  1. Ihminen harjoittaa itsensä sisäistä tarkastelua eli introspektiota tehden tulkintoja valinnoistaan, niiden moraalisuudesta, syistä ja olemuksesta. Hän rakentaa näiden pohjalta itseskeeman siitä, millainen hän on kristittynä.
  2. Ihmisellä on myös jonkinlainen skeema siitä, millainen on hyvä uskova, miten hyvä uskova käyttäytyy ja millainen on hyvän uskovan kokemusmaailma. Tämä skeema muodostetaan pitkälti lähiympäristön kulttuurillisten normien ja odotusten mukaisesti.
  3. Ihminen havaitsee kahden skeeman välisen eron. Se aiheuttaa hänelle syyllisyyttä ja häpeää. Hän päättää käyttää kognitiivisia kykyjään tehdäkseen päätöksen, jossa hän asettaa muistettavaksi joukon sääntöjä tulevalle minälleen. Nämä säännöt ovat usein muotoa ”jatkossa en tee näin” eli ne ovat negaatioita, mutta mukana on myös positiivisia sääntöjä muodossa ”jatkossa teen näin”.
  4. Ihminen havaitsee suorituksensa menevän ”riman alta” jonkun muistettavan säännön kohdalla, ja kierre alkaa kohdasta 1.

Jos olemme taipuvaisia tulkitsemaan Raamattua ensisijaisesti itse, voimme myös poimia motivointia noidankehän ylläpitämiselle tällaisista raamatunkohdista:

”Sillä se, joka muuten kaikessa noudattaa lakia mutta rikkoo sitä yhdessä kohdassa, on syypää kaikilta kohdin.”
– Jaak. 2:10

Mikäli irrotamme ylläolevan raamatunkohdan kontekstistaan, saamme helposti aikaiseksi epätoivoa. Voisin kuvailla tällaisia epätoivon hetkiä totaaliuden kokemukseksi. Niitä ilmenee tyypillisesti muun muassa päihteisiin ja seksuaalisuuteen liittyvien haasteiden yhteydessä.

Totaaliuden kokemuksella tarkoitan fiilistä, ettei millään ole enää mitään väliä paitsi sillä, että taas tuli ”langettua”. Kaikki tuntuu valuvan hukkaan. Lankeemus tuntuu imevän kaiken merkityksen, onnistumisen, hyvyyden ja ilon ihmisen sisäisestä maailmasta. Lankeemuksesta tulee kuin ankeuttaja, joka pakottaa meidät aloittamaan noidankehän taas alusta.

Tätä kirjoittaessa nousevat mieleeni myös viime tekstissä esitellyn Kuisman kokemukset. Hän on kärsinyt valtavasti ”kerralla kuntoon” -parannuksentekoajattelusta. Tässä yksi tilanne:

”Pastori laittoi mut täyttämään kaavakkeen jossa mun täytyi allekirjoittaa kaavake johon rastitettiin mistä kaikesta olen vapautunut tullessani uskoon. Tämä tarkoitti sitä, että vaikka ’ongelmakäyttöä’ ei olisi ollut, vapautua tarkoitti ettå mulla ei olisi halua tai aikomusta olla sellaisten asioiden kanssa tekemisissä. Rastitettavia asioita oli avoliitto, tupakka, alkoholi, huumeet. Olin hämmästynyt. Kysyin pastorilta mitä nämä käytännössä tarkoittaa. Pastori väänsi rautalangasta, että mikäli minulla olisi jokin näistä rastitettavista asioista elämässäni, he eivät voisi ottaa minua seurakuntaansa jäseneksi, sillä en olisi Jeesuksen seuraamisessa tosissani.”

Eräs ystäväni, joka on myös tehnyt vuosikausia kristillistä nuorisotyötä, kommentoi minulle ylläolevaa sitaattia seuraavasti:

”***** miten hienoa. Jeesuksen seuraajan kriteerit: suhtautuminen avoliittoon, tupakkaan, alkoholiin ja huumeisiin. Voit olla vaikka minkälainen kusipää tahansa kunhan ei polta tai juo. Upeeta.”

Toinen ystäväni puolestaan huomautti:

”Ja miten paljon ihmiset tekevät jatkuvasti syntiä, joka taas hyväksytään; ollaan ahneita, itsekkäitä yms. Mutta sitten ulkoisista synneistä puhutaan ja paheksutaan enemmän.”

Olen siis sitä mieltä, ettei ihminen voi paremmin siten, että hänelle synnytetään skeema hyvästä uskovasta, joka on kokoelma ”näitä ei saa olla” ja ”näitä on pakko olla” -asioita. Ei ihmisen kognitio ole tarpeeksi vahva saavuttaakseen tämän ihanneminän yhdellä rykäisyllä.

Ajattelen myös, että perhe, johon saa kuulua ehdollisesti vasta ollessaan sosiaalisen yhteisön mielestä riittävän täydellinen, muodostuu helposti aika ahdistavaksi ja armottomaksi. Varsinkin, jos huomio kääntyy painottuneesti ulkoisiin asioihin tai uskonnollisen yhteisön sisäisiin mielipiteisiin ja tulkintoihin oikeasta ja väärästä.

Tekstin alussa esitelty Mari totesi minulle näin:

”Minusta esiin nostamamme tarinat näyttävät, että emme kestä heikkoutta, emme pysty käsittelemään sitä. Näemme sen asiana, joka pitäisi mahdollisimman nopeasti siivota ja rukoilla pois. Vielä todistuspuheenvuoroja enemmän tämä näkyy tavassamme kohdata heikkoutta kokevia ihmisiä, vaikkapa mielenterveysongelmien kanssa eläviä, mistä kirjoititkin. Uskon tämän nousevan häpeästä. Jos emme ole itse kohdanneet omaa häpeäämme ja inhimillisyyttämme, rikkinäisyyttämme ja tarvitsevuuttamme, meidän on hyvin vaikea kestää sitä muissa.”

Minun on myönnettävä, että nuorempina vuosinani minusta on tuntunut juuri tuolta. Olen kokenut suurta ahdistusta, jos joku toinen ei elänyt kristillisten ihanteiden mukaisesti. Joskus ahdistus tuntui ihan fyysisesti, ikään kuin paineena rinnassa. Kirjoitin jotain tästä paineesta tekstissäni Jumalan tahdon ”kuuleminen” nousi päähän. Kokiessani näin tiesin myös samaan aikaan, etten itsekään yllä omiin ihanteisiini. Yritin kyllä olla ajattelematta sitä ja selittelin sitä pois, mutta eipä se totuutta muuttanut.

Näin ollen ajattelen, että:

  • Ihmisen kognitio on varsin rajallinen. Ihminen ei pysty muuttamaan kaikkea itsessään yhdellä kertaa. Sellaisen yrittäminen johtaa helposti lankeemuksen ja parannuksenteon noidankehään, joka vain syventää syyllisyyden ja häpeän tunteita.
  • Meidän pitää oppia sietämään keskeneräisyyttä ja valitsemaan ne taistelut, joita kulloinkin jaksamme käydä. Tämä koskee myös tunne-elämää: normatiiviset odotukset halutulle kokemisen ja tuntemisen tavalle muuttuvat helposti ahdistaviksi.

Julkinen salaisuus

Auri kirjoittaa:

”Joudun punnitsemaan todella usein, kumpi on parempaa: Jeesuksen seuraaminen ja ristin kantaminen, vaiko maallisten nautintojen perässä juokseminen. En mä oikeasti edes tiedä, miten voin uskovana ihmisenä miettiä näin. Joko oon oikeasti todella, todella huono uskovainen, tai sitten kukaan muu ei myönnä pohtivansa samoja asioita.”

Minusta oli samaan aikaan valtavan ihanaa ja valtavan surullista lukea nuo sanat. Surullista siksi, että voin vain kuvitella, miten yksinäiseltä hänestä on tuntunut. Ihanaa siksi, että voin nyt kertoa julkisen salaisuuden: Monet miettivät ihan samoja asioita. Niistä ei vaan kehdata uskovien piireissä aina puhua ääneen, kun siinä menettäisi taivaspisteitä.

Mukaillen erästä netissä kiertävää ytimekästä kirjoitusta luulen, että kerralla kuntoon -ajattelu on vähän kuin järjestettäisiin joka sunnuntai aramean kielen koe. Eihän sitä kukaan oikein osaa, mutta haluttiin vain katsoa, kuinka paskoja olette tällä kertaa. Saatte sen kuitenkin anteeksi, koska armo riittää.

Lopputuloksena meillä on ihmisiä, joista osa ajattelee, että ”kaikki muut” osasivat tosi hyvin, ja että juuri minä olen poikkeuksellisen huono. Sitten on ihmisiä, jotka kelailevat itse osanneensa tosi hyvin, koska kukaan ei ole saanut heitä kiinni virheestä. Ja sitten on tottakai myös sosiaalinen hierarkia siinä, mitä ja kenen virheitä voidaan katsoa läpi sormien.

Minusta me tarvitsemme kristittyinä sitä, että voimme sanoittaa omia ja lähimmäistemme kokemuksia avoimesti. Ettemme piilota todellisuutta häpeän alle.

Eri ihmiset voivat kokea samat opetukset ja saman yhteisön hyvin eri tavoin. Yksi voi kokea suurta siunatuksi tulemista, iloa ja onnellisuutta, vaikka toinen kärsii ja on aika romuna itsensä kanssa. Jälkimmäinen harvemmin näkyy ulospäin. Mielestäni kaikille kokemuksille on tärkeää olla vapautta ja tilaa, eikä kenenkään kokemuksia tule mitätöidä.

Olemme kaikki vasta matkalla. Emme tule kerralla kuntoon. Ihanteisiin ei päästä yhdellä rykäisyllä.

***

Seuraavassa tekstissä pohdimme, millainen rooli syntipuheen rajoittamisella voisi olla tässä artikkelissa kuvattujen lieveilmiöiden välttämisessä. Laita myös rohkeasti viestiä, jos tämä teksti herättää sinussa tunteita, ajatuksia tai muistoja, joita haluaisit jakaa. Voi hyvin!

Hei nuori / nuori aikuinen:

Voit lähettää minulle luottamuksella kokemuksiasi, kysymyksiäsi ja aiheideoitasi painamalla tästä. Siteeraan sinua vain nimettömästi ja luvallasi.