Jumalan tahdon ”kuuleminen” nousi päähän

 

Hei nuori / nuori aikuinen: voit lähettää luottamuksella kokemuksiasi, kysymyksiäsi ja aiheideoitasi painamalla tästä. Siteeraan sinua vain nimettömästi ja luvallasi.

Uusin podcast:

 
Mopo keulii. Kihahtaa hattuun. Nousee päähän. Lähtee lapasesta.  Kielessämme on monia hauskoja ilmaisuja sille, kun joku luulee itsestään liikoja ja aiheuttaa itsevarmuudellaan erikoisia asioita. Joskus kommelluksia, joskus ihan todellista vahinkoa. Been there, done that.

Kaikki uskonnot, ideologiat ja maailmankatsomukset tarjoavat väyliä ylimielisyyteen. Myös kristinusko, ja myös minulle, joka olen kristitty.

Se on oikeastaan aika hassu fiilis. Tässähän minulla on pikku kätösissäni mahtavaa tietoa maailmankaikkeuden yksinvaltiaasta, hänen tahdostaan ja todellisuudesta. Pyhä Henkikin minulta löytyy.  Ai että, Raamattuakin tunnen niin hyvin. Ja vieläpä osaan tulkita sitä oikein suuressa viisaudessani!

Tulee helposti kiusaus vähän kiivailla uskon puolesta ja argumentoida muut suohon. Kunhan nyt pääsee vähän sisäistä painetta helpottamaan. Pakkohan se on. Tuo toinenhan on väärässä ja minä Jumalan tahdon asiantuntijana en voi olla sanomatta sitä.

Koettu on. Sekä osumaa antavana että sitä ottavana osapuolena. Kummastakaan ei jää kovin hyvä mieli kenellekään.

Minä tiedän Jumalan tahdon…

…enkä vain yleisellä tasolla, vaan tilannekohtaisesti ja välillä hyvinkin tarkasti. Tällaista ajatteluni välillä oli, kun lähdin aikoinaan parikymppisenä mukaan kirkon toimintaan. Omasta mielestäni minulla oli niin vahva linkki yläkertaan, että saatoin joskus arkielämän tilanteissakin kertoa muille, mitä Jumala haluaa tai ei halua meidän tekevän.

Ja minähän tarjosin suurta viisauttani ihan pyytämättäkin. Innokkaasti kerroin päättäville henkilöille, että nyt ei pidä lähteä yhteismatkalle tänne, vaan tuonne. Ja tämä asia pitää päättää näin, eikä noin. Argumentit seurasivat mukana toki, mutta kaikkea siivitti suuri varmuuden palo. Onnistuin välillä sekoittamaan aika lahjakkaasti, milloin on kyse Jumalan tahdosta ja milloin vain siitä, että minulla nyt sattuu olemaan vahva näkemys.

Taisin onnistua olemaan varsin rasittava.

Kerran minulta kysyttiin, että miten sinä Mikael oikeasti voit tietää, että mitä Jumala tässä ja tässä asiassa nyt haluaa. Vastasin kirkkain silmin ja kerroin, miten ensin rukoilen ja sitten Pyhä Henki vain antaa minulle tiedon, ja that’s it. Simppeliä ja nopeaa.

Samalla minulta jäi varsin puolitiehen auktoriteettien kunnioitus ja sen ymmärtäminen, että muut ihmiset asemansa puolesta päättävät asioista heillä olevan kokemuksen ja ymmärryksen perusteella. Koska hei, minullahan oli nyt niin suora linkki yläkertaan ja omasta mielestäni niin kovasti viisautta tulkita Raamattua ja Jumalaa.

Ja tiedätkö muuten mitä. Vaikka käyttäydyin näin, en silti tahallani ja tietoisesti huijannut tai manipuloinut muita. En minä pahuuttani liekehtinyt ehdottomuuden loimua, puuttunut joka asiaan ja vetänyt Jumalankin mukaan omien mielipiteitteni tueksi.

Tarkoitin oikeasti hyvää.

Muutos

Sain aikoinaan kovaa ja suoraa palautetta, ja pikku hiljaa oppi alkoi mennä perille. Koin suuren muutoksen, joka todennäköisesti pelasti sosiaalisen elämäni ja teki minusta paljon mukavamman ihmisen.

Muutos on saanut minut myös pohtimaan toimintani perimmäisiä syitä.

Miksi minulla oli tarve vetää Jumala helposti mukaan, kun kyse oli omista perustelluista tai vähemmän perustelluista näkemyksistäni? Miksi asioista piti kiivailla niin paljon? Miksi oli niin kova pakko olla oikeassa?

Kenen tarpeita palvelen?

Kun lähdin kirkon toimintaan, halusin olla oikeassa, halusin olla joku, halusin olla jotain, halusin kerrankin muodostaa identiteettini jonkun vahvan ominaisuuteni ympärille.

Hengellisten näkemysten toitottaminen ja kaikkitietävä asenne antoivat minulle väylän toteuttaa näitä tarpeitani. Halusin tietää ja halusin kertoa muille, miten asiat ovat. Halusin olla se hengellinen tyyppi, jota muut katsovat arvostaen.

Voi hyvä tavaton.

Tuon asenteen jäämiä olen joutunut karsimaan itsestäni vielä paljon tuon ajan jälkeenkin, lähinnä totuuden kertomisen suhteen. Muistan, kun joskus 5-6 vuotta sitten aloin tosissani sisäistämään, että tieto itsessään ei auta vielä paljon mitään – vaikka se olisi totta.

Mitä ihmeen hyötyä on kertoa toiselle, että asia on näin tai noin, jos asenne jolla sen tekee on luotaantyöntävä, kova ja kylmä? Ja vaikka asenne olisi kuinka hyvä, niin mitä jos tiedon ja totuuksien kertominen ei ole sitä, mitä toinen siinä hetkessä tarvitsee? 

Entäpä, jos toinen ei tarvitse informointia, vaan rakkautta? Kyllä ainakin minun isoimpia tarpeitani on tulla kohdatuksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Tarvitsen sitä, että joku välittää ja on kiinnostunut asioistani ja elämästäni. Minusta ihmisenä. 

Uskoisin, että varsin moni meistä tunnistaa saman tarpeen omassa sisimmässään. Miten kummassa meille sitten käykin helposti niin, että unohdamme tämän muiden kohdalla?

Lähdemme helposti palvelemaan omia tarpeitamme, vaikka kuvittelemme palvelevamme toisen tarpeita.

Paine sisällämme ohjaa meitä “auttamaan” toista ihmistä informoimalla häntä siitä, miksi hän on väärässä. Jos emme toimi, häviämme jotain, menetämme jotain, olemme jotain vähemmän. Ehkä omissa silmissämme, ehkä Jumalan, ehkä muiden ihmisten.

Ja näin huomiomme kääntyy takaisin itseemme.

Karkuun omia ongelmia

Me ihmiset olemme keskeneräisiä. Ihan jokainen meistä. Jokainen kantaa mukanaan omat haavansa, traumansa ja ongelmansa. Niiden kanssa eläminen on usein kaukana helposta.

Jos omat kivut ovat liian vaikeita, niitä pääsee aina karkuun olemalla suuna päänä höseltämässä jossain muualla. Jos olen tarpeeksi hengellinen ja ylläpidän sopivaa hengellistä kulissia, ehkä saan oman hauraan identiteettini rakenneltua jesarilla kokoon eikä minun tarvitse käsitellä todellisia haasteitani.

Eikö olekin kiva hengellinen coping-metodi?

Kuten aiemmin mainitsin, olen myös saanut olla osumaa ottavana osapuolena. Kyllä minäkin olen joutunut uskonnollisen ja ideologisen palon kohteeksi. Ei muuten tunnu kivalta.

Sivusta olen sellaista seurannut sitäkin enemmän. Välillä sitä oikein hämmästelee, miten energia, jonka voisi käyttää omien hyveiden rakentamiseen ja itsensä kehittämiseen, päätyykin puutteellisen harkinnan ja aatteen palon kautta leiskumaan ympäri naapurin tonttia.

Ja sitten on tämä netti. Maailman paras paikka suunnata huomio pois omista haasteistaan.

Tiesitkö, että on olemassa tieteellinen termi ilmiölle, jossa ihmisiltä häviää filtteri näppäimistön ääressä? Se on nimeltään online disinhibition effect. Kukapa meistä ei olisi nähnyt tulenkatkuisia väittelyjä erilaisia uskonnollisia tai ideologisia näkemyksiä edustavien kesken.

Viimeksi hämmästelin asiaa lukiessani kasvatustieteiden tohtori Leevi Launosen blogikirjoitusta otsikolla Kristillinen sivistys ja Livets Ord. Tekstissään hän käsittelee erään tuoreen esimerkin avulla sitä, miten suuri nettiraivo ihmisissä voikaan nousta siitä, että joku kuuluu väärään kirkkokuntaan. Pelkkä dialogiin pyrkiminen moisten ”vääräuskoisten” kanssa saatetaan leimata saatanalliseksi eksytykseksi.

Rankkaa.

Hengenveto

Mikä tahansa maailmankuva riittää, jotta saamme syyn kavuta uljaan ideologisen sotaratsumme selkään ja karauttaa taisteluun liput liehuen hyvien puolella pahoja vastaan. Nöyryys jää helposti kavioiden alle.

Nykyään yritän vetää ensin henkeä, kun katselen ihmisten yhteenottoja tai koen itse tarvetta puuttua johonkin – vaikka minulla olisi kuinka hyvät perusteet.

Sitten koitan miettiä, että okei, jos jollakulla on tarve tulikivenkatkuisesti kertoa toiselle, miten toinen uskoo väärin, niin onkohan hänellä itselläänkään kovin hyvä olla.

Mietin, mikä tarve ihmisellä on täytettävänä, mikä kärsimys paettavana ja mikä sisäinen paine tai ahdistus purettavana, että ihminen tarvitsee toisuskoisiin kohdistuvaa aggressiota.

Mietin myös, miksi minussa herää välillä vaikeita tunteita, kun kohtaan toisenlaisia näkemyksiä.

Joskus tunteille voi olla todella hyväkin syy.

Kirjoitan nykyään blogia muun muassa hengellisen väkivallan teemoista, ja minulla olisi kyllä valtava määrä perusteita triggeröityä. Hengellinen väkivalta on aihe, jossa todella ollaan tekemisissä rankkojen väärinkäytösten ja järkyttävienkin kokemusten kanssa.

En kuitenkaan auta ketään, jos en pysty hillitsemään itseäni ja ilmaisemaan itseäni rakentavasti. Minun täytyy pyrkiä näkemään oman tietoni vajavaisuus ja tunnistamaan myös muiden hyvät tarkoitukset, ominaisuudet ja tekemiset. Vain siten voin vaikuttaa sen hyvän puolesta, johon uskon.

Moponrauhoitusvinkkejä

  • Mopon keulimiseen on hyvä suhtautua kriittisesti muttei tuomitsevasti. Ihmiset tarkoittavat usein hyvää omasta näkökulmastaan.
  • Etsi nöyryyttä: sillä on taipumus ohjata sekä omaa että toisten energiaa ja intoa rakentaviin uomiin.
  • Ota aikalisä. Pysähdy ja hengitä. Älä kirjoita sitä viestiä heti. Sano kaverille, että nyt hetken haluat miettiä. Maailma ei kaadu, vaikket heti reagoi.
  • Jos koet tarvetta oikoa toisen käsityksiä, mieti ensin, oletko kohtaamassa häntä tasavertaisesti ja kunnioittaen? Sinulla on myös oikeus odottaa samaa muilta.
  • Pura sydäntäsi myös ilman filtteriä. On terveellistä, että meillä on ympärillämme ihmisiä, joille voimme luottamuksellisesti kertoa ihan suoraan mitä ajattelemme, koemme ja tunnemme.

Julkaistu Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen Kyyhkynen-lehdessä 1/2020